Kaksi elokuuta

Tom Henriksson:

Ekopop! Ekologisen ja onnellisen elämän opas alkaa kertomuksella siitä, miten pahasti vuoden 2010 elokuun kahdeksannen päivän ukkosmyrsky säikäytti minut.

Sinä iltana olin alakuloinen.

Yritin piristää itseäni leppoisalla kävelyretkellä. Toisin kävi. Ensin alkoi hohtaa outo, kellertävä valo. Sitten taivas Munkkivuoren ostoskeskuksen yllä pimeni sekunneissa. Kun juoksin pakoon, takanani kaatui rytisten puu. Pääsin turvallisesti kotiin asti suojaan salamilta.

Olin kuitenkin jokseenkin säikähtänyt.

Myrsky ja pelko toivat mieleeni ilmastonmuutoksen ja sen, kuinka opin tuntemaan tämän tieteellisen tosiasian lapsuudessani 1990-luvulla. Kiihtyvä kasvihuoneilmiö nousi yleiseen tietoisuuteen tuolloin. Yksittäisistä säätiloista ei voi päätellä mitään, mutta ilmastonmuutos lisää myrskyjen tapaisia sään ääri-ilmiöitä.

Minun sukupolveni säikähtikin kasvihuoneilmiötä jo ala-asteiässä. Erityisesti mieleeni jäi Kapteeni Eko, joka kertoi kuvakirjan lehdillä, kuinka sademetsiä tuhotaan joka päivä monen tenniskentän verran ja kuinka ihmiset ovat käynnistäneet kuudennen sukupuuttoaallon.

Se oli valtava pettymys erityisesti Munkkivuoren ala-asteen innokkaalle luontokerholaiselle ja monimuotoisten Pokémon-hirviöiden vannoutuneelle kerääjälle.

Kaiken tämän jälkeen tunsin pelkoa ja syyllisyyttä. Tunsin itseni voimattomaksi, enkä motivoitunut toimimaan ympäristön suojelemiseksi. Lapselle luontainen rakkaus luontoa kohtaan jäi uinumaan pitkäksi aikaa. Jokin ympäristökasvatuksessa oli mennyt vikaan.

Toisin kävi kymmenen vuotta myöhemmin, kun Leo Stranius piti ympäristöaiheisen esityksen Meri-Rastilan leirialueella. Jotakin Leosta kertoo se, kuinka valtioneuvoston kansliassa ja eduskunnan valiokunnissa viihtyvä kiireinen ympäristöaktivisti ehti pyöräillä sinisissä verkkareissa kaupungin toiselta puolelta järjestämääni pieneen partiotapahtumaan kertomaan ilmastonmuutoksesta.

Leon esitys edusti uudenlaista näkökulmaa ympäristökasvatukseen.

Leo toi kyllä esiin sen, kuinka ekologinen myrsky uhkaa, mikäli ihmiskunta ei tartu toimeen, mutta samalla Leon esitys – kuten hänen persoonansakin – oli täynnä aurinkoa ja toivoa paremmasta maailmasta.

Leo ei näyttänyt joutuvan alistumaan ekologian tähden mihinkään outoon ituhippielämäntapaan, vaan hän oli jotenkin luovan hullulla tavalla vegaanimaratoonari.

Leon toiminnassa yksilöllisyys ja vapaus näyttivät yhdistyvän vastuuseen ja ekologiaan.

Minäkin halusin tehdä jotakin. Olin pitkään haaveillut kirjan kirjoittamisesta. Niinpä ehdotin Leolle yhteistä kirjahanketta. Yllätyksekseni Leo suostui. Olen sittemmin ajatellut, että leijonan rohkeutta on se, että antaa toisille omaa aikaansa, jotta he voivat toteuttaa unelmansa.

Viime vuoden kuuluisan myrskyn aikana olin juuri aloittamassa kirjan kirjoittamista yhdessä Leo Straniuksen kanssa, ja tämä hanke kantoi mukanaan lupauksen siitä, että auringonpaistettakin olisi näkyvissä, että minä todella voin tehdä edes jotakin pientä ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi.

Vaikka kirjan kirjoittamisen aikana sattui paljon myrskyjä – matkan varrella oli pieni huoli jopa syövästä ja suurempikin malariatartunnasta, eikä jaksaminen tuntunut riittävän aikatauluissa pysymyseen.

Lopulta kirja kuitenkin valmistui. Olin iloinen siitä, että sekä Leo että kustantaja ymmärsivät ihannettani teoksen valmiiksi saattamisesta.

Minusta tämä ihanne on nyky-yhteiskunnassa hukassa.

Helpoin esimerkki on omasta nykyhetken maailmastani, yliopistosta. Opiskeljat tuntuvat tekevät sitä, mitä isot edellä: yliopistojen käytävillä tunnutaan puhuttavan paljon enemmän siitä, kuinka tehokkaasti ja nopeasti opintopisteitä on tuotettu kuin siitä, mitä on todella opittu. Maisteritehtaasta tuskin valmistuu kovin kypsiä tieteilijöitä ja yhteiskunnan palvelijoita.

Onkin patologinen tilanne, jos seuraamme vain kelloa emmekä ymmärrä, että Pekka Himasen termein elämä taideteoksena ottaa aikansa valmistuakseen tai sitä, että olemme Zen Caféa lainaten aava ja rannikko, ihminen – muistatko?

Taide ja luovuus nousivat hieman yllättäenkin teoksen tärkeimmäksi teemaksi. Tämä ei ole vain vastalause minuuttikeskeiselle yhteiskunnalle, vaan samalla perusta kirjan tärkeimmälle sanomalle.

Kirjan viesti kiteytyy seuraaviin kysymyksiin: miten jokainen meistä voisi olla taiteilija omassa elämässään? Miten voisimme luoda ekologisen ja onnellisen elämän taideteoksena?

Syyllistämisen pedagogiikan ongelma ei minusta sittenkään ole oleellisimmin negatiivisuudessa.

Vaikeus on siinä, kuinka joskus ympäristöliike tarjoaa joitakin tietttyjä, yksittäisiä elämäntapavaihtoehtoja – tunnetuimpana vegetarismi ja veganismi –  ainoinksi hyväksytyiksi ratkaisuksi, joskus jopa tienä autuuteen. Lahkolaisittain kaikki muu nähdään tietysti vääränä ja harhaoppisena.

Osin kyse lienee pienen harrasteryhmän identiteetin rakentamisesta. Mutta tässä onkin ongelman ydin. Valtavien identitteettimuurien rakentaminen fundamentalististen ekodogmien ympärille karkottaa takuuvarmasti valtaväestön pois pyrkimyksestä kohti ekologista elämää.

Ekologisesta elämästä uhkaakin tulla alakulttuuria eikä populaarikulttuuria.

Niinpä kirjamme kysyy, kuinka ekologinen elämä voisi todella nousta valtavirtaan. Vanhana partiolaisena haluan kysyä, miten viimeistään 1990-luvulla noussut tietoisuus ilmastonmuutoksesta ja kaikki kauniit sanat voisivat olla sopusoinnussa tekojen kanssa?

Meidän mielestämme tärkeintä on, että yksilö pääsee toteuttamaan itseään luovasti ekologisen elämän puittessa; aivan kuin Pokémonissa jokainen voi olla itse Pokémon-kouluttaja, valita itse omat pokémoninsa ja tulla Pokémon-mestariksi. Minusta tämä itsenäisyyden mahdollisuus selittää jotakin Pokémonin kestävästä suosiosta, ja siksi ajattelenkin, että ympäristöliikkellä olisi Pokémonista paljon opittavaa.

Ympäristöliikkeen tulisikin hyväksyä se, että vakiintuneita käsityksiä on oltava valmis muuttamaan ja yksilöille on sallittava omanlainen, luova tapa elää omaa elämäänsä. Mieli täytyy pitää avoimena ratkaisuille, jotka voivat olla yllättäviäkin. Ehkäpä ydivoimakaan ei ole suoraan helvetistä, vaan tieteellinen haaste muiden joukossa.

Ekologisesta elämästä voi tulla populaari klassikko, kestävästi ja laajasti suosittua, ekopoppia, kun jokainen voi elää elämäänsä omalla tavallaan ekologisesti ja sosiaalisesti kestävissä kehyksissä. Eräs haastattelemani nuori kiteytti tämän oivallisesti: ekologinen elämä on pikkujuttu, elämä on iso juttu.

Tätä viestiä halusin välitää eteenpäin myös ympäristöjärjestöjen Ilmari-ilmastonmuutoskouluvierailijana.

Kirjan loppupuolella palaan juurilleni järjestötoiminnassa eli Haagan Eräveikkojen partiokololle.

Kun kerron ilmastonmuutoksesta nuorille, haluan muistaa positiivisuuden ja innostamisen tärkeyden syyllistämisen ja lannistamisen sijaan.

Samalla huomaan oppivani heiltä vähintään yhtä paljon. Huomaan, että hekin haluavat olla ekologisen kriisin itsenäisiä ratkaisijoita eivätkä passiivisia ympäristöliikkeen oppien tottelijoita.

Jos minä haluan toteuttaa ekologiaa luovalla kirjoittamisella, niin yksi heistä halusi suunnitella älykkäitä robottitaloja, jotka säätelevät sähkönkulutusta. Tunsin erityistä sympatiaa tätä kaveria kohtaan, koska halusin pitkään itse ryhtyä arkkitehdiksi.

Pokémon-videopelin innoittamana rakensimme yhdessä nuorten kanssa ekologisen pelin puistorastille, joka todistetusti vähensi hiilidioksidipäästöjä 31 hiilipallon verran.

Kirjanhankkeellani ja näiden nuorten idearikkaudella haluankin välittää kysymyksen: mikä olisi se luova tapa, jolla juuri sinä vastaisit elämässäsi kaikkia koskettavaan moderniin ekologiseen haasteeseen?

Me voimme kaikki oppia toisiltamme. Oppiminen ei riipu iästä tai alkuperästä. Demokraatttisessa ja toisia kunnioittavassa ilmapiirissä voimme arvostaa niin nuorten ennakkoluulottomuutta kuin kypsyneempiä ja harkitumpia näkökulmia.

Kun olin pitänyt esitykseni, pohdin, voisinko oppia jotakin menneeltä itseltäni, nuoremmalta Tompalta, mitä tulee kysymykseen auringonpaisteesta ja myrskystä.

Löysin tämän luontopäiväkirjamerkinnän ala-asteen vihoistani sattumalta juuri ennen, kuin kirjani meni painoon. Olen kirjoittanut sen elokuussa 9-vuotiaana vuonna 1997.

”Elokuun luontopäiväkirja

Elokuu oli Suomessa hyvin lämmin, kuten koko kesäkin. Sanottiin, että elokuu 1997 oli jopa lämpimin sataan vuoteen. kesä oli minun mielestä ehkä kivoin kaikista.”

Minusta luontopäiväkirja kertoo jotakin oleellista siitä, mikä on todella tärkeää.

Iloinen toteamus, kesä oli minun mielestä ehkä kivoin kaikista, yhdistyy lapsen havaintoon ja huoleen lämpenevästä ilmastosta. Hallitsevana teemana ei kuitenkaan ole pelko, vaan ilo auringonpaisteesta.

Aurinkoinen piirros on myös piirretty aukeaman viereen, johon olen piirtänyt värikkäästi lainehtivia tai myrskyviä meriä eri boforien asteikolla.

Minä ajattelen, että jos kerran uskoin 9-vuotiaana myrskyn väistyvän ja auringon pilkahtavan lopulta, en näe mitään syytä, miksen voisi nyt nuorena aikuisena toivoa myös ilmastonmuutoksen uhan väistyvän ja uuden päivän vielä koittavan.

Tom Henriksson