Kirjoittamisesta. Lukemisesta. Katariinasta

On sellaisiakin hetkiä, joina tarina syntyy kuin itsestään. Joina tuntuu, että kirjoittamisen sijasta lukisi. Lukisi interaktiivista romaania, jonka kulkuun voi vaikuttaa, mutta jonka lopputulosta ei tiedä itsekään. Voi aavistella, kenties, mutta varma ei voi olla. Katariinan kohdalla oli näin. Minä en keksinyt Katariinaa. Minä kirjoitin Katariinan.

Se tapahtui näin.

Kun kirjoitin tytöstä, joka piilottaa palan taivasta mustaan jätesäkkiin. Naisesta, jolle matka sängynlaidalta ikkunalle on liian pitkä. Kun kirjoitin pojasta, jonka tennarit tarttuvat lattiaan jo kerrostalon ala-aulassa ja nuorukaisesta, joka muuttuu yläasteen ensimmäisenä päivänä näkymättömäksi. Kun kirjoitin kaikista näistä ihmisistä, kirjoitin Katariinan.  En tiennyt, että kirjoittaisin hänet ennen kuin olin tehnyt sen.

Kun kirjoitan, aloitan lauseesta tai ajatuksesta. Useimmiten kahden lauseen tai ajatuksen kohtaamisesta. Toisinaan kyse on vain tunnelmasta. Välähdyksestä, joka herää musiikin rytmistä. Unesta. Kenties kauan sitten nähdystä elokuvasta. Oivalluksesta, jonka olin jo unohtanut.

Niitä tunnelmia ja ajatuksia, niitä lauseiden palasia, niitä minä kerään ja talletan.

Aloittaessani saatan vaikkapa olettaa, että on olemassa lintu, joka lentää johonkin taloon jossain kaupungissa juuri silloin kun pitäisi lähteä. Lähteä, vaikka ei halua. Saatan tietää myös, että voisi olla olemassa mies, joka rakentaa taloja ja saatuaan valmiiksi myy ne. Kun nämä ajatukset kohtaavat, tarina on valmis alkamaan.

En aina itsekään tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Minulle kirjoittamisessa on tasoja. Ei sillä tavalla, että jokin olisi pintaa ja jokin syvyyttä. Mutta on lauseet ja on rakenne ja sitten on se jokin niiden takana, alla, sivussa. Jokin jota ei voi katsoa suoraan, niin kuin pimeässä ei voi suoraan katsoa, jos tahtoo nähdä sen mikä on ympäristöään vaaleampaa. Se voisi olla vaikkapa kirjallinen alitajunta, kenties ja sama se, kukin kutsukoon sitä miksi haluaa, nimillä ei ole väliä. Mutta jokin sellainen se on, josta aiheet kumpuavat. Merkitykset. Mutta ei etukäteen, vaan vasta sitten, kun olen alkanut kirjoittaa.

Aina se ei ole helppoa. Alitajunta on kahlitsematon eikä sitä voi pakottaa. Vain houkutella. Kun jokin asia on hahmoton, epämääräinen sellaisella tavalla, että sanat eivät juuri silloin ja siinä hetkessä suostu asettumaan kohdilleen, silloin on parempi unohtaa. Katsoa ohi. Huijata. Olla kuin koko tarinaa ei olisikaan. Kunnes se äkkiä on siinä, ratkaisu. Silloin kuin sen löytämistä vähiten odottaa.

Ja äkkiä kaikki on selkeää. 

Tällä tavalla löysin Katariinan. Lauseiden välistä. 

Halusin kirjoittaa sellaisen romaanin, jonka olisin itse mielelläni lukenut. Lukeminen on minulle parhaimmillaan kuin kuuntelisi musiikkia. Sitä, että päästyään viimeiseen säkeeseen on valmis aloittamaan uudelleen. Että ainakin tietää vielä palaavansa kirjan äärelle. Lauseisiin. Ajatuksiin. Että tietää saavansa niistä vielä jotain uutta.

En halua, että kaikki on kirjoitettu auki. Lukija saa antaa tarinoille omat tulkintansa, nähdä ne omalla tavallaan. Olla lukijanakin tekijä. Kulkea rinnalla, merkitä reittinsä omilla kokemuksillaan ja muistoillaan. Toivon, että Katariina avautuu eri tavalla eri lukijoille. Haastaa, mutta ei ole vaikea. Antaa lukijalle mahdollisuuden tehdä löytöjä aivan samoin kuin itse sain sen äärellä löytää. Ilahdun kuullessani erilaisia tulkintoja siitä, mistä siinä kaikessa on kyse. Silloin koen onnistuneeni.

Ja nyt. Nyt kuljen kohti uusia tarinoita ja annan uusien kertojien puhua niissä. Katariinan on aika päästä lähtemään omille teilleen.