Kraatterin lapset

Eräänä jouluyönä sammuttelin pirtin kynttilöitä ja katseeni jäi vanhaan peiliin. Sen edessä liekehtivät kynttiläsilmät. Isoäitini aina pelkäsi tuijottamasta liian kauan peileihin.

Minä tuijotin peiliä, mutta vältin katsomasta itseäni. Sen sijaan näin joulukuusen valot, kuulin neulasten terveiset sekä lahjaröykkiöistä vapautuneiden alaoksien raukeuden.

Puhalsin kynttilät sammuksiin. Silloin peililasiin ilmestyi pari sormenjälkeä kuin joku olisi painanut merkkejä lasin toiselta puolelta. Pienen lapsen pehmeät sormet.

Suljin silmäni.

Kuuntelin hiljaisuutta korva painettuna peiliä vasten.

Muistin balettikoulun johtajan, miten hän otti meidät valitut vastaan ilmeettömin katsein, liikkumattomana patsaana seisten, niin että kukaan ei uskaltanut edes hengähtää.

Silloin tiesin, että minun piti kirjoittaa lapsuuden unesta, menneisyyden sormet lähestyivät minua.

Muistin: opettaja oli kaunis kuin naakka.

”Opetan teille pienille kaiken mitä minulle on opetettu”, hän kuiskasi.

”Minä tarjoan teille unen”, johtaja lisäsi.

Näin yhden lapsukaisen kyyneleet ja minun teki mieli kuivata ne. Liikkuttuneita oli monia.

Huomasin yhden hoikan olennon kädet, paljaat kuin sadepisarat, ne kurkottivat kohti omiani. Ojensi etusormensa. Käteni lähestyi hänen arkoja sormiaan. Lopulta sormet koskettivat toisiaan. Sitten ne lähestyivät, puristautuivat toisiinsa lomittain. Tai ainakin toivoin niin.

”Teidän on oltava tosia itsellenne”, kertoi ääni lapsuudestani.

Raotin silmäni.

Muistin paremmin.

Niihin aikoihin istuin tuntien jälkeen myöhään pukuhuoneessa ja katselin lumisadetta nenä painettuna kaari-ikkunan lasiin.

”Yksikään hetki ei toistu samanlaisena. Jokainen hetki muuttaa muistoja”, toisti varjo-olento peilistä ja kosketti sormella peilin lasia.

Vuosia oli kulunut: balettikoulusta, hartsilaatikoista, tossuista, hikisistä pyyhkeistä, saleista, peileistä, kellarikäytävistä. Portaikoista oli jäljellä enää muistisalien tomua ja soraa.

”Sinun on kirjoitettava nyt. Kaikesta ilkeästä, kaikesta hulluudesta. Mysteerioista”, ääni kuiskutti peilissä.

- Ei, sanoin.

Ja hiljaa varjo-olento pudisti päätään. Lisäsi vielä kerran: ”Eikö?”

Lähdin kiireesti peilin edestä, vein muistiinpanovihkon joulupöydälle, avasin läppärin. Kun palasin aamulla yläkertaan, varjo-olento ei enää ollut peilissä. Se oli vangittuna sanojeni labyrinttiin.

Nyt on minun vuoroni tarjota teille Uni.

Harri István Mäki