Kuukauden juttu

Kohtauksia eräästä kirjasta

Syyskuussa 2010 on kulunut vuosi esikoisteokseni ilmestymisestä. Tuon vuoden, ja jo ennen sitä, olen kirjoittanut romaania jolla ei ole vielä nimeä. Mutta sillä on alku ja loppu, kertojat ja äänet, miljöö ja tunnelma. On Ruut ja Aava, äiti ja tytär, kahden talossa meren äärellä.

Päivisin käyn töissä ja iltaisin yritän ajatella kirjaa, kirjoittaa edes muutaman rivin, pitää tarinan hengissä. On syksy, pidän siitä, mutta koko ajan tuntuu kuin olisin hieman väärässä paikassa.

Seuraavan pääsiäisen vietän työhuoneella. Kuudelta aamulla kävelen läpi kaupungin joka on auringosta täysi ja aivan hiljainen. Kustannustoimittajani on vaihtunut viikkoa aiemmin ja tilanteen tuoma jännite on purkautunut innoksi, saanut minut tarttumaan tekstiin uudella tavalla. Ulkona on helle vaikka on vasta aikainen kevät, Töölönlahden ympäristö ikkunoiden toisella puolen täyttyy ihmisistä. Neljässä päivässä kirjoitan käsikirjoituksen uusiksi.

On heinäkuu, kirkas ja pilvetön aamu. Romaani, joka on saanut nimekseen Valinta, on juuri lähtenyt painoon. Tunnen omituista riemua ja keveyttä. Kolmen vuoden työ on tullut päätökseen. En voi enää kirjoittaa yhtään lausetta uusiksi, en muuttaa yhtään sanaa, en korjata yhtään pilkkua. Ja samalla tunnen surua. Se oli sitten siinä. Loppu. Nukun pitkät päiväunet ja herätessäni mietin mitä ihmettä seuraavaksi tekisin. Tietokonetta en avaa, ajattelen, en ainakaan viikkoon. Pöydällä vieressäni odottaa pino kirjoja, päällimmäisenä on Per PettersoninAjan katoava virta. Se on huikean hyvä. Luen sen loppuun ja nukun lisää. Seuraavat päivät tuntuvat epätodellisilta. Nukun ja luen. Siinä kaikki. Keveys ja riemu vaihtuvat jännitykseksi. Pian kuka tahansa voi tarttua kirjaani, sanoa ja ajatella siitä mitä tahansa, lukea vain takakannen ja tuhahtaa halveksivasti, lukea sen alusta loppuun ja laittaa omaan hyllyynsä, lukea sen ja inhota sitä, lukea sen ja unohtaa sen samantien, lukea sen ja rakastua siihen. En tiedä mitä odotan eniten, mitä pelkään eniten, mutta sen tiedän että odotan ja pelkään kaikkea mahdollista.

Elokuun ensimmäisenä päivänä oven takana odottaa kirkaan vihreään paitaan pukeutunut lähetti sylissään iso pahvilaatikko. Laatikossa on kirjani ensimmäiset kappaleet. Avaan kannen ja huomaan hihkuvani ääneen, painan kirjan itseäni vasten ja muistan mitä äitini sanoi minulle jo esikoisteokseni ilmestyessä: mitä tahansa tapahtuukin, kukaan ei voi viedä tuota sinulta pois. Äiti on oikeassa. Tässä se on, pitkän työn tulos, minun tekemäni. Vien kirjan hyllyyn esikoisteokseni ja Joel Haahtelan Elenan väliin. Katselen niitä siinä, tunnen onnellista ylpeyttä,  ja koska tiedän että tunne menee pian ohitse, istun vain siinä ja hengitän syvään.

Muutaman päivän kuluttua kävelen Akateemiseen kirjakauppaan. Vaellan mukamas huolettomasti pöytien ja hyllyjen välissä, selailen kirjoja, kosketan kauniimpien kansia sormillani, ja annan katseeni liukua koko ajan sivulleni. Siinä se on. Valinta. Kaikkien muiden joukossa, kaikkien nähtävissä. Olemassa.

Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna istun junassa matkalla Turusta Helsinkiin, kirjamessut ovat osaltani ohitse. Olen väsynyt ja hyvillä mielin, edellisen illan juhlien jäljiltä ehkä hieman kalpea. Suljen silmät ja juuri ennen kuin nukahdan mietin tätä juttua, mietin Tuomas Kyrön viisautta ja Turun syksyistä jokirantaa, mietin sitä mistä kaikki tarinat syntyvät.  Muistan että jo muutaman viikon kuluttua lähden kahdeksi kuukaudeksi Afrikkaan, Beniniin, uuden ja vieraan keskelle. Kirjoittamaan, unohtamaan Valinnan ja aloittamaan alusta.