Riittävän hyvä kirjailija

Seija Vilén:

Kesäkuussa osallistuin Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen, jonka teemana oli sanoin kuvaamaton. Sanapari nostaa esiin ajatuksia sensuurista ja tabuista, mitä ja miten saa kirjoittaa. Mitä meidän on lupa kuvata? Sillä kaikestahan voi kertoa sanojen avulla; aidat ja esteet syntyvät jostain muusta kuin itse tekstistä. Mietin paljon myös sitä, millaisissa olosuhteissa kirjoittaminen on ylipäätään mahdollista.

Vasta hiljattain julkaisukanavan löytäneet kirjailijat ottivat Messilän ruokapöytäkeskusteluissa usein puheeksi sen, miten pystymme yhdistämään kirjoittamisen ja leipätyön. Uskallammeko heittäytyä pelkkien tukien varaan? Harvapa niin paljon kirjoja myy, että sillä pystyisi itsensä elättämään. Onko häpeällistä käydä kirja-alan ulkopuolisissa töissä? Tekeekö se kirjoittamisesta ”harrastuksen”, kirjailijasta pelkän ”kirjallisuuden ystävän”?

Elin vajaan vuoden ”vapaana kirjailijana”, rahoittaen arkeni aineellisemman puolen free lance tuloilla ja apurahoilla. Pääasiassa elin apurahahakemuksilla. Lopulta oli pakko palata osa-aikaiseen palkkatyöhön. Olen tietenkin kiitollinen tuosta vuodenrääpäleestä – se vahvisti kirjailijaidentiteettiäni suuresti ja sain kerrankin keskittyä päätoimisesti kirjoittamiseen. Mutta en minä ole sen vähemmän vapaa, vaikka joudunkin joinain päivinä hoitamaan potilaiden nesteytyksen, tiputtamaan antibiootit ja veren. Ne ovat asioita, jotka teen mielelläni, koska saan niistä palkkaa ja voin taas kirjoittaa rauhallisemmin mielin. Sitä paitsi sairaalassa kirjailijakin kohtaa toisen ihmisen haavoittuvaisimmillaan, hoitajana pääsee hyvin lähelle. Ne ovat hauraita hetkiä, jotka pitää häivyttää alitajuntaan ja muuttaa joksikin muuksi paperilla. Siten kohtaamisten herkkyys ja väistämättömän arkinen raadollisuus säilyy arvostavan mitan päässä julkisesta.

Ei muiden töiden tekeminen tee kirjailijasta vähemmän kirjailijaa tai vähemmän vapaata. Eikä minua sairaalassakaan harrastelija-hoitajaksi kutsuta, vaikka minulla on tämä toinen, varsinainen ammatti.

Me häpeämme niin monia asioita. Sitä, että joudumme huolehtimaan arjesta ja toisistamme. Tai että emme jaksaisi aina huolehtia, koska pää on täynnä taruja. Että elämme ja kirjoitamme jotenkin väärin. Suollamme liian helppoa tai vaikeaa tekstiä. Annelies Verbeke puhui Lahdessa siitä, että erityisesti naiskirjailijat saattavat arkailla tunteista kirjoittamista. Jos niitä käsittelee, on muka väistämättä sentimentaalinen viihdekirjailija. Tunnelmointi on noloa lässytystä. Oli niin tai näin, häpeämme itseämme ja tekstiämme. Lopulta suljemme suumme, olemme hiljaa ja kuuliaisia.

Lämpimiä tunteita me häpeämme niin paljon, että toistelemme: ”Tapa rakkaasi, kill your darlings.” Sen sijaan, että sanoisimme ”ota rakkaasi ja silitä se tekstiin sopivaksi” tai ”säästä tämä rakkaasi toiseen kirjaan”, sanomme ”lyö sitä lekalla päähän ja murskaa, tapa ja tuhoa!” Sillä rakastaminen ja kiintyminen ovat Saatanasta. Ne ovat harhaa, synti ja typeryys.

Tämän vuoden kirjailijakokouksessa tunteisiin liittyviä tabuja rikottiin. Ilmapiiri oli poikkeuksellisen lämmin ja salliva. Nykyisenä kyynisyyden aikakautena oli kerrassaan ihanaa löytää paikka ja tila, jossa jokaista kuunneltiin. Ketään ei vaiennettu siksi, että hän oli nuori tai vanha, uusi kirjallisissa piireissä tai mukamas jo liiankin tuttu, kulunut. Ei. Messilässä vallitsi ystävyys ja arvostus. Kunnioitus toisten työtä ja persoonaa kohtaan.

Sellaisessa ilmapiirissa oli helppo puhua vaikeistakin asioista, sanoin kuvaamattomista aiheista. Tabuista, peloista ja tuonpuoleisesta. Siitä, mistä voi ja saa kirjoittaa, mikä nolottaa. Häpeä pitää meidät hiljaisina, se sulkee suumme. Emme uskalla puhua, koska olemme kelvottomia, huonoja, emmekä oikeastaan edes kirjailijoita. Halpoja huijareita vain.

Aivan kuin ihmisen pitäisi olla täydellinen riittääkseen itselleen ja muille.

Nyt tämä riittävän hyvä kirjailija istuu koneen edessä ja kirjoittaa. Hän rakastaa työtään ja haluaa antaa sanansa muiden luettavaksi. Messilässä hän heräsi aamuseitsemältä ja pulahti viileään Vesijärveen, koska urdmutialaisen huonekaverinsa innostamana halusi kokea kirpeän aamun ja kertoa siitä myöhemmin ystävilleen. Hän on joka päivä kiitollinen siitä, että saa tehdä unelmiensa työtä. Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Elämä voisi olla hyvin toisenlaista.

Riittävän hyvä kirjailija tietää myös sen, että monen ihmisen elämässä sananvapaus on vain haave, jonka puolesta pitää vielä taistella. Kieltojen alle on kätketty monia kirjoittajia, satapäin tarpeeksi hyviä ja hienoja kirjailijoita lisää.

Heidänkin kirjojaan haluan jonain päivänä lukea.

Seija Vilén