MAALISKUU 2010
Mangopuun versoja
SEIJA VILÉN
Esikoisromaanini Mangopuun alla ilmestyi helmikuussa 2010. Julkkarihumun jälkeen jotkut lukijat ovat kyselleet minulta kirjoittamisesta, omaelämäkerrallisuudesta ja romaanin luomiseen käytetystä ajasta.
On vaikea määrittää hetkeä, jona kirjoittaminen alkaa. Mangopuukertomus syntyi pieninä palasina, joita hioin ja luin ääneen. Kokonaisuus alkoi hahmottua vasta vuoden kirjoittamisen jälkeen. Romaanin työstäminen vaatii pitkäjänteisyyttä ja suunnitelmallisuutta. Kirja elää mielessä myös silloin, kun läppäri on suljettu. Luovan työn tekijän pitää varata aikaa sulatteluun, olemiseen, kukkien haisteluun. Vanhojen valokuvien selailu on yhtä paljon tarinan muokkaamista kuin lauserakenteen hiominen. Mangopuun alla -romaania kirjoittaessani kohtasin myös oman elämäni muistot: nekin piti käsitellä ennen kuin pystyin maalaamaan sanoja ja kuvia paperille. Kokonaisuudessaan prosessi vei noin neljä vuotta. Sinä aikana ehdin käydä muutaman vuoden terapian, valmistua sairaanhoitajan ammattiin, aloittaa kirjallisuustieteen opinnot, käydä töissä, sairastua työuupumukseen sekä oppia jotain omista rajoistani ja siitä, että kirjoittaminen on minulle rakkainta työtä. Sille on varattava aika ja paikka, hiljentymisen hetki.
Eräs lukija halusi tietää, miten monta kertaa kirjoitin romaanini. Esikoisensa juuri maailmaan saattanut kirjailija hämmentyy ja jää miettimään, miten kirjoittamisesta puhuisi. Ei, en kirjoittanut kertomusta yhä uudelleen alusta loppuun. Elin sen kanssa hypellen, vedin tekstin päälleni kuin tilkkutäkin, kietouduin siihen kuin vanhaan lakanaan. Kudoksessa on uusia langanpätkiä, hienoa karmiininpunaista ja säihkyvää oranssia. Harmaita säikeitä piilossa kuoren alla. Ajattelen, puhun ja kirjoitan assosiatiivisesti: siirryn yhdestä tarinasta toiseen, tästä hetkestä menneeseen ja oman pääni sisältä salaperäiseen Kivipihakaupunkiin. Kirjoittaminen on prosessi, jonka keskellä elän.
Erityistä mangopuun alla oleskelussa oli se, että kirja on vahvasti omaelämäkerrallinen. Luokittelen sen autofiktioksi. Termi on tuttu erityisesti ranskalaisesta kirjallisuudesta (johon voi tutustua vaikkapa Avaimen Café Voltaire -sarjan teoksessa Tarinoiden paluu. Esseitä ranskalaisesta nykykirjallisuudesta). Autofiktiossa on kyse todellisesta, kirjoittajan kokemuksiin perustuvasta tarinasta, joka esitetään fiktion keinoin, tämän tästä mielikuvitukseen sukeltaen. Kirjailijalla on suurempi vapaus luoda tarinoita kuin vaikkapa muistelmateoksen kokoajalla. Tekstin päätarkoituksena ei ole oman kertomuksen välittäminen muille ihmisille vaan taiteellisen nautinnon tarjoaminen lukijalle. Ihmisen koskettaminen. Mangopuussa etäytin kerrontaa itsestäni käyttämällä itseironiaa, kuvaamalla joitain tapahtumia muiden näkökulmasta ja nimeämällä päähenkilön muuksi kuin Seijaksi. Kirjassa seikkailee nuori nainen, joka kutsuu itseään Oraiden Jumalaksi: ironiaa sekin, ja samalla lempeää vinoilua uskonnon ylivaltaa vastaan.
Olen tyytyväinen siihen, että Mangopuu tuoksuu ja maistuu Intialta. Kirjoittaminen oli vapauttavaa, koska sain luoda vanhat tarut uudelleen omin sanoin. Patriarkaaliset ja ritualistiset dogmat eivät enää sitoneet minua, joten myytit tulivat todemmiksi. Ne painuivat iholle ja kuiskivat korviini tuhmuuksia. Näin hauskaa minulla ei ollut koskaan niinä aikoina, kun yritin vakuuttaa muita ihmisiä uskonnon totuudesta. Vasta satuina ja runoina tarinat alkoivat elää.
Minulta on tiedusteltu seuraavan kirjan aihetta. Onko se jatkoa esikoiselle, verso mangopuun oksilta? Kirjailijoille tyypilliseen, salaperäiseen tapaan piilottelen seuraavan romaanini aihetta. Se ei jatka esikoisromaanin tarinaa vaan on syntynyt ja syntyy jatkuvasti mielikuvituksestani. Aikatasojen ja perspektiivien vaihtelusta en luovu. Tarinani kiemurtelevat ja koukertelevat edelleen runon tavoin. Minua kiinnostavat erityisesti piiloon jääneet kohtalot: maailmat, joista ei puhuta ääneen. Haluan palata intialaisen, mangonmakean puun oksilta tukevasti juurilleni, syvälle routaisen pohjoisen maahan.
KUUKAUDEN JUTTU -arkisto: