JOULUKUU 2009

Kertomatta jääneet tarinat jotka on kerrottava
Keskustelu Julia Franckin kanssa
HANNA MERETOJA

Olen tottunut ajattelemaan kirjailijoita ihmisinä, jotka ilmaisevat itseään luontevimmin kirjoittamalla kirjoja, ja itseäni lähinnä kirjojen avaamien maailmojen tulkitsijana. Niinpä en ole erityisemmin pyrkinyt tutustumaan heihin henkilökohtaisesti. Tapaamisesta Julia Franckin kanssa Helsingin kirjamessuilla muodostui kuitenkin minulle yksi tärkeimmistä valonvälähdyksistä, jotka halkovat taakse jäävää pitkää, pimeää syksyä.

Toki jo matkalla Helsinkiin olin varovaisen innostunut, sillä Franckin juuri suomennettu romaani Keskipäivän haltija (Die Mittagsfrau, 2007, suom. Raija Nylander) teki minuun suuren vaikutuksen. Innostukseni kasvoi, kun seurasin Franckin esiintymistä kirjamessujen lavalla, hänen keskittynyttä, rauhallista tapaansa kertoa, miten hän päätyi kirjoittamaan toisen maailmansodan aikaan sijoittuvan romaanin juutalaistaustaisesta naisesta, Helenestä, joka jättää seitsenvuotiaan poikansa rautatieasemalle, käskee häntä odottamaan, eikä koskaan palaa. Samoin kävi Julia Franckin isälle, joka ei saanut koskaan tietää, miksi hänen äitinsä hylkäsi hänet. Tai ei ainakaan pystynyt selvittämään asiaa itselleen siten, että olisi voinut kertoa tarinansa omalle tyttärelleen. Myös Julia Franckin isä jätti perheensä varhain, ja Franck tutustui isäänsä vasta teini-iässä. Isän oli vaikea kertoa itsestään mitään, ja hän kuoli pian tutustumisen jälkeen. Julia Franckia jäi vaivaamaan hänen isänsä puhumattomuus ja tämän kertomatta jäänyt tarina. Aloittaessaan kirjoitustyötään Julia Franck yritti tavoittaa isänäitiään kuullakseen tämän näkökulman tapahtumiin, mutta tämä oli kuollut vain puoli vuotta aiemmin.

Franckin Keskipäivän haltijassa kertoma tarina on yksi mahdollinen vastaus kysymykseen, minkälaiset monimutkaiset kehityskulut johtivat tilanteeseen, jossa nuori, toisesta maailmansodasta hengissä selvinnyt nainen päätyy hylkäämään poikansa. Samalla se laajenee niin eettiseksi kuin sosiaalihistorialliseksi tutkielmaksi tietystä maailmantilanteesta, nuoren puolijuutalaisen naisen eräänlaiseksi – hämmentäväksi – selviytymistarinaksi, joka herättää myös kysymyksiä siitä, miten nykyajan nuoret saksalaiset rakentavat identiteettiään suhteessa menneisyyden uudelleentulkintaan.

Nämä ja monet muut kysymykset mielessäni istuin lounastamaan Franckin kanssa ennen sovittua haastattelua. Jo hänen lavaesiintymistään seuratessani ihmettelin hänestä huokuvaa intensiivistä läsnäolon tunnetta, ja vaikutelma voimistuu kasvotusten. Uppoudumme heti keskusteluun: vaihdamme kokemuksiamme elämästämme pienten lasten äiteinä, pohdimme ikiaikaisia mutta edelleen polttavia kysymyksiä äitiyden ja luovan työn yhdistämisen haasteista. Franck kertoo kiehtovia tarinoita perheensä tarjoamista vahvan, luovan naisen malleista, etenkin äidinäidistään, juutalaista syntyperää olevasta taiteilijasta, joka pakeni natseja Italiaan, rakastui saksalaiseen mieheen, mutta juutalaislakien vuoksi ei voinut mennä tämän kanssa naimisiin. Hänestä tuli ylpeä, uhmakas nainen, joka oli vakaumuksellinen kommunisti ja pysytteli sinnikkäästi Itä-Saksassa senkin jälkeen, kun oli käynyt ilmeiseksi, ettei kommunistinen utopia toteutunut siellä kovinkaan ihanteellisesti. Julia Franckin mukaan hänen äidinäitinsä joutui kovettamaan itsensä selviytyäkseen: hän vaati paljon myös Julialta, otti tämän tosissaan ja kävi tämän kanssa antoisia keskusteluja, mutta ei koskaan halannut lapsenlapsiaan.

Julia Franckia on jo pitkään kiehtonut kysymys siitä, mitä sota voi tehdä ihmiselle – ja etenkin naiselle. Se voi viedä hengen, mutta myös jotakin enemmän: se voi viedä kielen, identiteetin, tajun siitä, kuka on, mahdollisuuden välittää omaa elämäntuntoaan muille. Juuri näin käy Keskipäivän haltijan Helenelle; tämä on tärkeä syy siihen, ettei hän koe voivansa enää olla äiti. Äidin kuuluu kertoa lapselleen tarinoita, kertoa tälle itsestään ja maailmasta. Miten olla äiti ilman kieltä ja identiteettiä?
– Helene on älykäs nainen, hän tietää, millainen äidin pitäisi olla. Hän pelkää, että ajautuu samanlaiseen ”sydämen sokeuteen” kuin mihin hänen oma äitinsä ajautui. Keskipäivän haltijassa kuvataan traumojen siirtymistä sukupolvelta toiselle näyttämällä, millaiset vammat jo ensimmäinen maailmansota jättää Helenen perheeseen niin fyysisesti kuin henkisestikin, ja miten toinen maailmansota lopullisesti mykistää jo ennestään hauraan Helenen.

Kerron Julia Franckille esseekokoelmasta Muistijälkiä. Esseitä saksankielisestä nykykirjallisuudesta, jota olen toimittamassa Lotta Kähkösen kanssa (ilmestyy Avaimen Café Voltaire -sarjan kolmantena osana syksyllä 2010). Kirjaa tehdessämme meille on muodostunut käsitys siitä, että yksi saksalaisen nykykirjallisuuden tärkeimmistä teemoista on identiteetin rakentuminen suhteessa menneisyyteen, erilaiset tavat käsitellä traumaattista menneisyyttä, etenkin natsismin aikaa mutta myös jaetun Saksan aikaa. Nämä kysymykset ovat olennaisia myös Franckin romaaneissa, varsinkin Keskipäivän haltijassa ja muurin jakamaan Berliiniin sijoittuvassa Lagerfeuer-romaanissa. Niinpä kyselenkin hänen ajatuksiaan kirjallisuuden ja historiankirjoituksen suhteesta ja kirjallisuuden roolista kulttuurisen muistin rakentamisessa ja työstämisessä.

– Ensinnäkin ajattelen, että totuus ei ole koskaan yksiselitteinen, objektiivinen, kaikkien jakama käsitys siitä, mitä todella tapahtui. Erityisesti kirjallisuudella on mahdollisuus näyttää, miten totuus on aina subjektiivinen, kunkin yksilön näkökulmasta riippuva. Kirjallisuus voi pohtia, miten totuus muotoutuu ja miten sitä siirretään sukupolvelta toiselle.

Myös romaanin Keskipäivän haltija kerrontaaohjaa ajatus siitä, ettei kerrottuihin tapahtumiin – kuten naisen vaikeaan päätökseen hylätä lapsensa – ole yhtä oikeaa näkökulmaa, vaan esimerkiksi Helenen ja hänen poikansa Peterin näkökulma tapahtumiin on täysin erilainen. Romaanissa ei ole kaikkitietävää kertojaa, joka kommentoisi tai arvottaisi henkilöhahmojen tulkintoja tapahtumista: tulkintojen merkityksen pohtiminen jää lukijan tehtäväksi.

Franckin teosten ja ajatusten pohjalta kirjallisuuden voidaan käsittää toimivan eräänlaisena vaihtoehtoisena historiankirjoituksena, jossa on yhtymäkohtia mikrohistorialliseen tutkimusotteeseen. Hän korostaa, että kirjallisuus ei vain välitä eteenpäin tiettyjä tulkintoja historian tapahtumista ja kehityskuluista vaan myös osallistuu keskusteluun siitä, miten historian tapahtumia tulisi ymmärtää.

– Kirjallisuus voi antaa jokaiseen historialliseen tapahtumaan toisenlaisen näkökulman, avata toisenlaisen maailman, kertoa toisenlaisen tarinan. Historia ei ole jotakin, mikä kerran tapahtui siellä ja silloin; toki voimme luetella päivämääriä ja tapahtumapaikkoja, mutta historian merkitys ja se, miten historia nähdään nykypäivästä käsin, on aina liikkeessä, muutoksen ja virtaamisen tilassa, se muuttuu sukupolvelta toiselle. Ajattelen, että historian suuret myllerrykset vaikuttavat voimakkaasti ainakin kolme sukupolvea eteenpäin.
– Minusta tämä on erittäin kiinnostava aihe, joka koskettaa monia eurooppalaisia kirjallisuuksia nykypäivänä.
Hän ottaa esimerkiksi etenkin Balkanin alueen, jota sota on runnellut aivan hiljattain mutta jossa ollaan hänestä jo paljon valmiimpia käsittelemään sodan traumoja kuin Saksassa toisen maailmansodan jälkeen.

Suomalaisesta näkökulmasta vaikuttaa siltä, että saksalaiset olisivat hyviä keskustelemaan – että julkisuudessa käsitellään jatkuvasti natsismin perintöä, syyllisyyttä, kansalliselle omakuvalle vaikeita asioita tavalla, josta suomalaisilla olisi paljon opittavaa. Franck kuitenkin puhuu saksalaisesta yhteiskunnasta ”vaikenemisen yhteiskuntana” ja korostaa, että Saksassa on ollut pitkä prosessi oppia puhumaan menneisyyden vaikeista asioista. Hänen mukaansa useat hänen oman sukupolvensa kirjailijat kokevat, että monista kansallissosialistisen ja jaetun Saksan tilanteeseen liittyvistä asioista ei ole vieläkään puhuttu avoimesti julkisuudessa. He pitävät tärkeänä käsitellä sellaisia menneisyyden vaikeita asioita, joista heille ei ole kerrottu avoimesti – kertoa kertomatta jääneitä tarinoita.

Joitakin saksalaista yhteiskuntaa ja kirjallisuuskeskustelua edelleen hallitsevia tabuja tuli esiin myös Keskipäivän haltija -romaanin julkaisemisen yhteydessä. Romaani sai ensin hämmentyneen vastaanoton, sillä osa kriitikoista oli sitä mieltä, ettei Franckilla ole oikeutta kuvata juutalaisia siten kuin hän kuvaa, koska hän ei ole itse juutalainen. Tällöin Franck piti tarpeellisena kertoa, että hänellä on juutalaisia sukujuuria. Tästä huolimatta Helenen hahmo hämmensi ristiriitaisuudellaan, sillä ettei ole selkeästi ”hyvä” tai ”paha”, natsi tai juutalainen, vaan eräänlaisessa välitilassa, joka kuitenkin oli natsi-Saksassa paljon tyypillisempi kuin mitä yleisesti on tunnustettu:

– Monet toimittajat olivat provosoituneita siitä, että loin henkilöhahmon, joka on puoliksi juutalainen, mutta joka ei ole vain kaikin puolin kunnollinen juutalaisparka, hyvä uhri, vaan joku joka selviää, joka tekee valinnan jota on vaikea ymmärtää – jättää lapsensa – eikä ole sen enempää uhri, roisto kuin sankarikaan.
Hän toteaa romaaninsa olevan yksi harvoista saksalaisista romaaneista, jotka käsittelevät nimenomaan naisten kokemuksia sodasta ja historian myllerryksistä. Useimmat natsiaikaa käsittelevät romaanit (kuten Grassin, Walserin, Weissin, jne.) toivat esiin miehisen näkökulman kysymykseen vastuusta ja selviämisestä, siitä, miten elää yhteiskunnassa, joka pystyi tuhoamaan tärkeän osan omaa kulttuuriaan. Harvinaisempaa on löytää kirjallisuudesta naisnäkökulma, joka ei glorifioi, vaan tuo esiin naisten kokemat vaikeudet ja heidän kokemustensa keskinäiset erot, sen millaiset jäljet traumaattiset kokemukset jättivät heihin heidän loppuelämäkseen.

On kiinnostavaa, että natsiaikaa on usein lähestytty juutalainen/natsi -vastakohta-asetelman kautta, vaikka natsi-Saksassa eläneet ihmiset itse harvoin mielsivät sopivansa tällaisiin selvärajaisiin kategorioihin. Tarve kategorisoida ihmisiä näkyy edelleen esimerkiksi tavassa, jolla ei-juutalaisella ei katsota olevan oikeutta kirjoittaa juutalaisten kokemuksista. Mitä juutalaisuus sitten on merkinnyt Franckille ja tämän perheelle? Monet juutalaisethan tulivat vasta natsismin ja holokaustin myötä tietoisiksi juutalaisuudestaan; joidenkin mukaan juutalaisuudesta tuli tällöin eräänlainen ”pakollinen identiteetti”. Franck toteaa, että varsinkin Euroopan suurissa metropoleissa useimmat juutalaiset olivat ennen natsismia assimiloituneita, eivätkä osallistuneet uskonnollisiin menoihin – tai viettivät sekä joulua että hanukkaa, kuten heidän suvussaan. – Tällaisille ihmisille oli suuri loukkaus tulla määritetyksi sellaisten ulkoisten asioiden perusteella, joilla ei ollut heidän omalle identiteetilleen mitään merkitystä. Esimerkiksi äidinäidilleni juutalaisuudella ei ollut merkitystä ennen kuin teini-iässä, jolloin Hitler tuli valtaan ja hänelle alettiin sanoa, että hän on juutalainen, ei-arjalainen.

– Isoäitini koki tulleensa verisesti loukatuksi, ja hänen oli pakko luoda vahva ulkokuori selvitäkseen. Hän ei voinut mitenkään ryhtyä uskovaiseksi juutalaiseksi ja lähteä esimerkiksi Israeliin elämään ortodoksijuutalaisten elämää. Sen sijaan kommunismista tuli hänelle ”pakollinen identiteetti”, koko loppuelämän jatkunutta vastarintaa fasismia vastaan. – Niin juutalaisen tradition kuin Hitlerin ajattelutavan mukaan olen vereltäni juutalainen, mutta uskonnoltani en ole juutalainen. Minua kiinnostaa, miten identiteetit muotoutuvat suhteessa ympäristöön ja yhteiskuntaan, ja käsittelen tätä eri tavoin kirjoissani. Mutta en usko, että kenestäkään voidaan sanoa ulkoisten tunnusmerkkien pohjalta, mitä tai kuka hän on.

Keskipäivän haltija käsittelee omalta osaltaan myös sitä, millaiset voimat ja kehityskulut mahdollistivat natsismin ja kollaboraation natsien kanssa – sillä tavallaanhan Helenekin on osallinen natsismiin, vaikka yrittääkin vain selvitä (mm. menemällä naimisiin natseja kannattavan Wilhelmin kanssa saadakseen ”arjalaisen” paperit). Romaani herättää minusta kiinnostavia kysymyksiä liittyen siihen, ettei natsismi ole vain saksalaisten ongelma, vaan siinä on kyse jostakin, joka velvoittaa meitä kaikkia ja jota meidän kaikkien pitäisi pohtia enemmän. Sillä emmekö ajattele liian helposti, että natsit olivat niitä ”pahoja saksalaisia”, emmekä ”me” muut, kunnon eurooppalaiset olisi voineet koskaan syyllistyä mihinkään vastaavaan?
– Varmasti ajatellaan liian helposti me–ne-akselilla siten, että saksalaiset demonisoidaan. Kuitenkin pahuus on hyvin inhimillistä, jo lapset pystyvät järkyttävään julmuuteen, kuten Michael Haneke kuvaa vaikuttavasti uudessa elokuvassaan Valkoinen nauha (Das weisse Band – Eine deutsche Kindergeschichte). Mutta luultavasti saksalaiset ovat joutuneet käsittelemään tätä teemaa enemmän kuin muut – heitä painavan pakottavan syyllisyyden vuoksi. He ovat joutuneet kohtaamaan monin tavoin tekojensa seuraukset. Esimerkiksi huomaamalla, että toisen maailmansodan jälkeen muut maat eivät enää suunnanneetkaan kiinnostuneita katseitaan Saksaan: Saksa ei enää ollutkaan suurten ajattelijoiden, suurten filosofien ja kirjailijoiden, suurten säveltäjien ja taiteilijoiden maa. Saksa olikin maa, joka oli tuhonnut tärkeän osan omaa kulttuuriaan. Nyt saksalaiset yrittävät käsitellä tätä häpeällistä tosiasiaa, kehittää oman äänen ja oman tavan puhua näistä vaikeista asioista. Mutta en tiedä, voiko tällaisen asian yli koskaan päästä; vahinko on niin suuri, ettei sitä voi korjata, sen kanssa on vain opittava elämään käsittelemällä sitä yhä uudelleen erilaisista näkökulmista. Omalta osaltani näen kirjailijan tärkeänä tehtävänä nykyaikana ottaa osaa keskusteluun siitä, miten historiasta kerrotaan ja miten sitä kuullaan.

Franck on ihminen, jonka kanssa haastattelu tuntuu jatkuvasti kääntyvän – kuin itsestään selvästi –keskusteluksi. Hän on kiinnostunut kuulemaan myös omista tutkimuksistani ja juuri valmistuneesta väitöskirjastani, joka käsittelee tarinoiden kriisiä ja paluuta 1950–1970-lukujen ranskalaisessa kirjallisuudessa. Hänelle tarinankerronnan kriisiytymisen ilmiö ei ole vieras saksalaisestakaan näkökulmasta. – Myös Saksassa strukturalistisella ja lingvistis-formalistisella kirjallisuuskäsityksellä oli vaikutusta siihen, miten kirjallisuus kääntyi pois maailmasta ja konkreettisesta historiallisesta todellisuudesta. Lisäksi kesti melko pitkään ennen kuin traumaattisesta lähihistoriasta pystyttiin kertomaan. Sodan jälkeen luettiin kuitenkin paljon käännöskirjallisuutta – osittain, koska se oli ollut pitkään kiellettyä, osittain koska oli pulaa omankielisestä kirjallisuudesta, kun suuri osa saksalaisista kirjailijoista oli kuollut sodassa tai keskitysleireillä tai lähtenyt maasta. Saksalaisilla oli myös vaikeuksia löytää näkökulmaa, josta käsin he voisivat kertoa tarinoita. Tarve lukea tarinoita ei kuitenkaan milloinkaan hiipunut. Tulemme siksi mitä olemme nimenomaan niiden tarinoiden kautta joita olemme lukeneet.

Meitä molempia kiehtoo ajatus kirjallisuudesta tarinankerrontana, joka tapahtuu eräänlaisessa historian ja filosofian ristiaallokossa. Myös Julia Franck on opiskellut kirjallisuuden lisäksi filosofiaa, ja hän käsittää filosofian älyllisesti kiehtovien rakennelmien kehittämisenä siitä, mitä on ja mitä voisi olla. Hänen romaaneissaan on runsaasti jälkiä näistä rakennelmista, mutta ne on sulautettu osaksi kaunokirjallisuutta, joka toimii filosofiaa konkreettisemmin, välittäen tarinamuodossa tiettyjen yksilöiden kokemuksia tietyistä historiallisista maailmoista.

Keskipäivän haltija -romaanin nimi viittaa vanhaan germaaniseen taruun, jonka mukaan ”Keskipäivän haltija” voi ilmestyä ihmisten pariin kesken peltotöiden ja viedä näiltä lapset ja järjen. Taika kuitenkin menettää tehonsa, jos haltijalle uskaltaa kertoa tarinoita. Franckin romaani kertoo tarinan siitä, miten Helenen elämästä muodostuu menetysten ketju, joka johtaa hänet pisteeseen, jossa hänellä ei ole enää kieltä eikä identiteettiä, ei enää voimaa kertoa yhtään tarinaa. Juuri tämä on se piste – pahempi kuin kuolema – jossa hänen ei ole enää mahdollista olla äiti.

Franckille kirjailijan työ on nimenomaan sellaisten tarinoiden kertomista, jotka auttavat meitä pysyttelemään hengissä. Kirjallisuuden on erityisen tärkeää kertoa tarinoita, jotka ovat jääneet kertomatta sukupolvelta toiselle, mutta jotka ovat silti vaikuttaneet pinnan alla: tarinoita, joilla on ollut kauaskantoiset vaikutukset monen sukupolven kyvyttömyyteen puhua, kohdata toisia, tunnistaa omia tarpeita ja pelkoja, antaa jotakin itsestään – vanhempana, ystävänä, taiteilijana, jne. Kirjallisuus ”eloonjäämistaiteena” merkitsee sellaisten tarinoiden kertomista, jotka auttavat meitä kertomaan itsellemme ja muille, keitä oikein olemme, mistä tulemme ja mihin olemme menossa.

KUUKAUDEN JUTTU -arkisto:

Kaikki Kuukauden jutut.