SYYSKUU 2010
Pysyvä poikkeustila
JANI SAXELL
Unenpäästäjä Florian sijoittuu tämän syksyn Helsinkiin, jossa vallitsevat toiset lainalaisuudet kuin meillä. Romaanissani Eurooppa kärsii kyvyttömyydestä nähdä unia. On kuitenkin henkilöitä, jotka pystyvät avaamaan alitajunnan lukot, tarjoamaan asiakkailleen lohdullisempia unia kuin koskaan ennen. Unenpäästäjiä on erityisesti romaniväestön keskuudessa. Tämä johtaa toisaalta vainoon ja ennakkoluuloihin, toisaalta siihen, että osa unenpäästäjistä on luonut itselleen varsin mukavat olot.
Yksi heistä on Florian, romanianromani, joka on tullut Helsinkiin vuosikymmen sitten. Hän on luonut nahkaansa, edennyt vallan piireissä ja yöelämässä. Suurten surujen ja muuttoliikkeiden maailmassa Florian joutuu vastakkain oman häilyvän identiteettinsä ja tukahdutettujen muistojensa kanssa. Kipein niistä, haava, joka vuotaa edelleen valoa, on suhde suomalaisnaiseen nimeltä Ann-Stine.
***
Kaikki alkoi viattomasti – tai sitten suuren kosmisen suunnitelman mukaan. Istuimme Eino Leinon seuran Tarja Soiniolan kanssa Helsingin kirjamessujen 2009 anniskelualueella. Hän pyysi minua ja jotakuta muuta nuoremman polven kirjailijaa seuransa talviseen tarinailtaan. Ideana oli kirjoittaa aikuisten satu, joka sitten luettaisiin ääneen. Juonimme pyytävämme esikoiskirjailija Leena Parkkisen toiseksi esiintyjäksi. Hän suostui.
Olin pyöritellyt mielessäni romanikerjäläisiin liittyviä novellinaiheita kesästä 2008, jopa kerännyt materiaalia muun tekemisen ohessa. Mutta omakohtaiselta tuntuva tarina, sellainen, joka on yksinkertaisesti pakko kirjoittaa, puuttui. Kehitelmäni tuntuivat rasittavan ulkokohtaisilta.
Sitten vaeltelin talvisen Helsingin kaduilla ja Florianin, Ann-Stinen ja muiden henkilöiden henget loikkasivat minuun. Tätä sielutieteellistä tapahtumaa pohjustivat suotuisat olosuhteet, kuten kirjoittamisen keskityksessä parhaimmillaan tapahtuu: tulee avattua suu juuri oikeiden henkilöiden seurassa, osuttua juuri oikeiden lähteiden ääreen.
On mainittava erityisesti Istvan Pogányn Romanien ahdinko ja ihmisoikeudet (Like 2005) ja Riikka Tannerin ja Tuula Lindin Käheä-ääninen tyttö (Tammi 2009). Edellinen kuvaa Itä-Euroopan romanien jäämistä vuoden 1989 jälkeisten markkinauudistusten jalkoihin, jälkimmäinen vaiettua vaihetta Suomen ja pääkaupunkiseudun historiassa: Espoon Mäkkylään, nykyisen Leppävaaran ja Tapiolan naapuriin, muodostui evakkokarjalaisten romanien leiri. Sen lapset huostaan otettiin vaihtelevassa määrin vapaaehtoisesti 1950-luvun alussa. Tietyissä lahkolaiskristillisissä lastenkodeissa synnin varjosta vapauduttiin vain kieltämättä oma identiteetti ja traditiot. Samalla traumatisoitui kokonainen sukupolvi.
Nicolae Ceauşescun Romanian kuvaajana olen velkaa muun muassa Herta Müllerin kirjoille ja romanialaisille nuorille elokuvantekijöille, kuten Cristian Mungiulle (4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää, Tarinoita kulta-ajalta). Sikäläisessä nykykulttuurissa tuntuu olevan vallalla kaurismäkeläisen lakonisuuden ja mustanhumoristisen irrottelun liitto. Pääsimme perheeni kanssa toukokuussa 2010 paikan päälle aistimaan monien todellisuuksien maata.
***
Eino Leinon seuran tilaisuuteen tarkoitetusta aikuisten sadusta kasvoi ensin pienoisromaani, sitten kustantajani Anna-Riikka Carlsonin ja muiden ateljeekriitikkojen myötämielisyydellä kokonainen romaani.
Harvoin jos koskaan olen kirjoittanut samanlaisissa fiiliksissä, uppoutuneena todellisuuksien risteysasemaan nimeltä Helsinki, eri henkilöiden elämäntarinoiden haarautuviin polkuihin. Olin romaneineni kuin Mika Waltari egyptiläisineen Neljässä päivänlaskussa (WSOY 1949). Waltarilla oli mökkinsä, pihapiirin puhuvat eläimet, koiruohonsa ja kärpässienensä. Minulla taas kulkukissojen ja -koirien Bukarest ja Transilvania, jossa keskiaika, reaalisosialismin jäänteet ja 2000-luvun Nokia-vetoinen high tech lyövät surutta kättä. Jonkun kerran poltin suuni ţuicălla, paikallisella luumuviinalla. Niin tekevät henkilönikin.
Tuntui, että kirjoitan samalla oman sukupolveni kokemuksista. Sukupolven, joka ehti nähdä mahdottoman: Itä-Euroopan pakkovaltasosialismin rauhanomaisen kaatumisen (paitsi Romaniassa), Lähi-idän rauhanprosessin ja Etelä-Afrikan demokratiakehityksen. Ja jonka edessä oli suuri desilluusio: Suomen lama, tynkä-Jugoslavian sodat, ”rauhanprosessi”, joka kääntyi palestiinalaisten elämän kurjistumiseksi. Apartheid muuttui rodullisesta taloudelliseksi erotteluksi.
Näille 1990-luvun ilmiöille silloinen, kakskytjarisainen kirjailijanalku ei voinut mitään. Maailman tapahtumien seuraamista tärkeämmäksi nousivat happy hour -baarit ja raatelevat rakkaudet. Sarajevon saarrosta, liki nelivuotisesta ihmisoikeusrikoksesta kirjoitin lyhyen novellin nimeltä Maailman kylmyys. Se jäi onneksi iäksi julkaisematta.
Nyt, kun homo-, romani- ja juutalaisvastaiset ryhmät pullistelevat Suomessa ja Euroopassa, ajattelin tehdä edes jotain, muistuttaa yhteisestä ihmisyydestämme.
Meiltä on lähdetty Amerikkaan, Kanadaan ja Australiaan, 1960–70-luvuilla Ruotsiin. Suomalaisia oli sotalapsina Ruotsissa, läntinen apu myös osaltaan auttoi jälleenrakennus-Suomen jaloilleen. Globalisaation edunsaajapuolelle siirtynyt, sinikeltaisen hyvinvointisaarekkeen osanen Suomi muistaa kovin huonosti oman, kuilun partaalla käyneen historiansa.
Vihjaan myös, että Balkanin romanien menneisyys ja nykyisyys voi olla meidän kaikkien tulevaisuutta. Kunhan ilmastonmuutos pääsee kunnolla vauhtiin, tuhotulvat ulottuvat tännekin asti ja mukaan ehtii ottaa sen verran kuin käsiin mahtuu.
***
Tämä on tietysti poliittisesti ajankohtainen, ellei peräti tulenarka romaani. Pelkään, että pitkin syksyä joudun vastaamaan hyvin samantyyppisiin kysymyksiin. Ei, minulla ei ole vastauksia. Kirjallisuudessa ei ole kyse toimintaohjeiden laadinnasta, vaan pikemminkin elämänmittaisesta etsinnästä.
Halusin lähestyä vaellusviettiä ja maahanmuuttoa paitsi yhteiskunnallisena, myös psykologisena ja eksistentialistisena kysymyksenä. Miltä tuntuu, kun koko elämä on pysyvää poikkeustilaa – tai mennään huipulta perikadon partaalle ja jälleen ylös? Sama elämän ja oman itsen arvaamattomuus pätee jossain määrin kaikkiin ihmisiin. Perhealbumit ja sukututkijoiden taulut ovat usein kaunisteltuja. Ihmissydämessä on salaojansa, lauhdevesialtaansa ja myrkytetyt kaivonsa. Elämä ei mene suoria viivoja pitkin edes suotuisissa oloissa.
Unenpäästäjä Florian on myös tummasävyinen rakkaustarina, kuvaus isien ja tyttärien, äitien ja poikien suhteesta, yksilö- ja valtiotason muistinmenetyksistä, elämästä diktatuurissa ja siitä arvotyhjiöstä, johon Itä-Eurooppa vuoden 1989 jälkeen osin ajautui. Mukana on dostojevskiläiseen tapaan rinnakkaisia kehityskulkuja ja kaksoisolentoja. Eikä ole mitenkään sattumaa, että vaikkapa Ceauşescun aikainen ja jälkeinen Romania vertautuu sotienjälkeiseen Suomeen.
Mukana on uskonnollista epäilyä ja etsintää, samoin maagisrealistisia, scifi - ja dekkarielementtejä. Kun Dostojevski on jo mainittu, täytyy todeta, että toivon tämän olevan kieślowskimaisen, Euroopan henkistä tilaa kartoittavan trilogian avaus.
Unenpäästäjä Florian olkoon sininen, vapauden ja irrallisuuden luotaus. Se kysyy, millä oikeudella puutumme toisten ihmisten elämään – ja kääntäen: mikä on piittaamattomuuden hinta. Seuraavaksi ajattelin kirjoittaa ”punaiseni”: katsoa, saisiko Maailman kylmyydestä, muutaman liuskan varhaisnovellistani romaanin.
Jani Saxell
KUUKAUDEN JUTTU -arkisto: