TOUKOKUU 2007
Pieni muistio 2010-luvulle
JANI SAXELL
Maailmasta on tullut niin materialistinen ja nopealiikkeinen, että sen
kuvaamiseen tarvitaan science fictionin ja fantasian keinoja. Kun kaunokirjallista
teosta muokataan julkaisukuntoon, kehitys - tai kulloinkin sellaisena
markkinoitu nurinkuristus - on ehtinyt laukata ohi.
Kirjallisuuden "tämä päivä" on väistämättä eilinen.
Siksi osumatarkkuutta "aikamme ilmiöihin" lisää,
jos tähtää huomispäivään.
Herakleitoksen mainio ajatus siitä, ettei samaan virtaan voi hypätä kahdesti,
kaipaa päivittämistä. Virtaan ei enää hypätä,
siihen synnytään.
Ja räpiköidään vasta- tai myötävirtaan
sen verran kuin pienessä elämässä ehtii. Elämä kyllä ehtii,
ainakin sekoittaa perusteellisesti ilmansuunnat.
Olisi kuitenkin scifin – samoin kuin historiallisen romaanin – aliarvioimista,
jos siitä tehdään pelkkä kirjoittamisajankohtansa
allegorinen peili. Kunnon kirjallisuus on aina myös tuntemattoman
lähestymistä. Oli kartoitettavana pakanamaana sitten ihmismieli,
rakkaus, lähiöarki tai vieras planeetta. Usein kyse on myös
tappion myöntämisestä.
Maailma on selittämätön, ihmisen käsityskyky jää toivottoman
kapeaksi.
Kirjallisuuttamme vaaditaan tasaisin väliajoin eurooppalaistumaan
ja vientikelpoistumaan. Mikäs siinä. Kansallinen lintukotoestetiikka
merkitsee silmien ummistamista niiltä tsunameilta, joiden mukana
täällä väistämättä surffaillaan.
Muutoshuutoihin liittyy kuitenkin usein besserviserrystä ja pyörän
uudelleen keksimistä: julistetaan oma ja kaverien näkemys
ainoaksi oikeaksi ja kaikki muu kirjallisuus aikansa eläneeksi.
Taustalla vaikuttaa kapea käsitys eurooppalaisuudesta ja kansainvälisyydestä.
Pariisi on muutakin kuin kulttuurikahviloiden eteeristä tyhjyyteen
tuijottelua. Vaikkapa siirtolaislähiöiden palavien renkaiden
hajua. Eurooppa on jatkuvassa murroksessa, rajojen uudelleen määrittelyn
ja kansanvaellusten näyttämönä. Kuten euroviisuissa
nähtiin, vimma, energia, luova anarkia, Suuret Tunteet ja muu överiksi
vetäminen tulevat usein reuna-alueilta. Keskusten osaksi jää ponneton
kierrätyksen kierrätys.
Elämää on todistettavasti pohjoisten ja läntisten
hyvinvointisaarekkeiden ulkopuolella. Tiina Krohnin, Seppo Järvisen,
Eira Stenbergin ja Juha Vakkurin kaltaiset tekijät ja näkijät
ovat tuoneet kirjallisuuteemme Recifen katulapset, Mumbain asemalaiturit
ja aaltopeltislummit sekä Saharan eteläpuolisen Afrikan.
Suomessa elää ajatus, että romaani on kaikkiruokainen
sika ja runous vapauden valtakuntaa. Novellia pidetään hillittynä ja
hallittuna, kurinalaisena lajina. Yhtä lailla elää lokerointi-into: älyllisyys
ja katutaso, arki ja fantasia, kokeellisuus ja realismi, satiiri ja
haudanvakavuus eivät muka mahdu samaan kirjaan. Olen pyrkinyt
Huomispäivän vartijoissa horjuttamaan näitä käsityksiä.
Pitkät novellit ja yksi pienoisromaani liikkuvat Pariisin 1950-luvun
eksistentialistipiireissä, 2010–20-lukujen Helsingissä,
Pietarissa, Jeb Bushin Yhdysvalloissa ja Lähi-idässä.
Tapahtumien skaala ulottuu sekoilevan metrovartijan päänsisäisistä nyrjähdyksistä maailmanloppuun.
Johtoajatuksena on tietty välimerellisyys, mieluummin sekä-että kuin
joko-tai -ajattelu. Novelli voi olla kaikkiruokainen, rönsyilevä ja
määritelmiä pakeneva, mutta samalla kylmäpäisesti
hiottu.
Välimeri ei välttämättä ole paras mahdollinen
vertauskuva kulttuurien vuorovaikutuksesta ja sekoittumisesta. Ei nyt,
kun Euroopan raukoille rajoille rakennetaan high tech -valvontajärjestelmiä ja
Välimeren yli yrittäviä hukkuu tai joutuu ihmissalakuljettajien
uhreiksi. Ei myöskään 1950-luvulla, jolloin novellihenkilöni
Albert Camus haaveili välimerellisestä humanismista ja algerialaisten
sekä ranskalaisten rauhanomaisesta rinnakkaiselosta.
Kokoelmaa koostaessani pyrin uusiutumaan, tekemään attentaatteja
aiemman tuotantoni tiettyä tervejärkisyyttä vastaan
ja päästämään alitajunnan sekä mielikuvituksen
valloilleen.
Molotovin cocktailini on väistämättä yhteiskunnallinen.
Mutta Katri Valan hengessä, pajupillinä. Sitten Valan päivien
on vielä jokunen jaettu harha ja utopia romahtanut. 2000-luvun
yhteiskunnalliseen kirjallisuuteen kuuluvat desilluusio, yksilöllisyyden
korostus kellariloukkolaisuuteen asti, kyseenalaistaminen ja räyhähenkisyys.
Kun pajupilli uhkaa hukkua taustakohinaan ja kanssamatkustajien polyfonisiin
soittoääniin, tarvitaan maanisia katusaarnaajia, Bob Dylanin
huuliharppua ja Neil Youngin särökitarointia. Myös Kurt
Cobainin rähjäinen tuskanhuuto tiivistää paljon.
En ole varma, pystyisikö puhtoinen idealisti kuvaamaan nykyisiä ja
tulevia peililasipalatseja sekä niitä asuttavia, ohuttunteisia
ihmisiä.
Siispä tarvitaan myös ripaus Bret Easton Ellisiä ja
Martin Scorsesea.
Täytyy tunnustaa taloususkon, seksin, vallan ja väkivallan
kuvioiden houkutus, sitten vasta katsoa, mitä ne tekevät
ihmiselle.
HUHTIKUU 2007
Toivonkipinä
KEVIN FRAZIER
Olin vuoden alussa New Yorkin Modernin taiteen
museossa Arto Halosen dokumenttielokuvan Pavlovin koirat ensi-illassa,
sillä olin ollut mukana ko. elokuvan teossa. Elokuvalla oli kaksi
virallista ensi-iltaa MoMA:n teatterissa. Viidakkorumpu toimi tehokkaasti
ensimmäisen näytöksen jälkeen, ja toinen oli loppuunmyyty.
Esityksen suurin osa yleisöstä osallistui elokuvasta käytyyn
keskusteluun, joka oli intensiivistä ja innostunutta. Kuten olivat
myös lukuisat päivälliset ja muut tapahtumat, joita
MoMA järjesti.
Viikon aikana yllätyin kuitenkin eniten siitä, ettei kukaan
lausunut yhtään hölmöä tai kömpelöä kommenttia
Suomesta. Kukaan ei luullut, että Suomi olisi ollut osa Neuvostoliittoa.
Kukaan ei sekoittanut Suomea Ruotsiin. Kukaan ei kysynyt, onko Helsingillä erityinen
ongelma jääkarhujen kanssa talvisin. Oletettavasti New Yorkin älymystö antaa
varsin kaukaisen kuvan tavallisesta amerikkalaisesta yleisöstä,
mutta silti: Suomi-tietämys yllätti minut.
Vuosia sitten, kun tulin ensimmäistä kertaa Suomeen, samat
newyorkilaiset olivat sekä tietämättömiä että ylpeitä tietämättömyydestään.
Sen sijaan, ihmiset olivat nyt nöyrempiä: he tiesivät
tarpeeksi Suomesta tietääkseen, miten paljon opittavaa oli
jäljellä. Ja vielä tärkeämpää, he
kokivat, että oppiminen oli siihen uhratun ajan arvoista. Ja koska
harvat arvostavat aikaansa kuten New Yorkin älyköt, tämä todella
merkitsee paljon.
Onko kyseessä jonkin suuntauksen alku? En tiedä. Kyse oli
vain yhden ryhmän rajatusta kokemuksesta. Aloin tutkia tätä;
ajatuksenani oli kuvata kansainvälisen kiinnostuksen kasvua suomalaisia
taiteilijoita kohtaan. Tein listan suomalaisista – joista monet
ovat ystäviäni – jotka ovat viime aikoina onnistuneet
viemään töitään ulkomaille. Kävin läpi
sanomalehtiartikkeleja. Kokosin tilastoja. Voin varmasti sanoa, että kiinnostus
suomalaisiin taiteilijoihin on kasvanut Euroopassa ja Amerikassa.
Edellä mainittu kuvaa ihmisen tarvetta yleistää hyvin
vähäisen tiedon perusteella. Yleistykset ovat välttämättömiä ja
käytännöllisiä, ja on lapsellista vastustaa niitä periaatteellisesti.
Yleistyksen ei ole tarkoituskaan olla 100 %:sti oikea kaikissa tilanteissa.
Sen on tarkoitus olla suuntaa-antava pikemmin kuin ehdoton, sen on
pikemmin tapa jäsennellä ajatuksia kuin joustamaton julistus
absoluuttisesta totuudesta. Esimerkiksi: George W. Bush on idiootti.
Tämä ei pidä aina paikkaansa, mutta on riittävän
usein totta, jotta lausetta voidaan käyttää yleistyksenä.
Silti, jos yleistyksiä voikin pitää hyödyllisinä,
voivat ne silti olla myös pahempia kuin hyödyttömiä.
Harva yleistys on sellainen, ettei se sekoita ja piilota itse asiaa
ainakin vähintään yhtä paljon kuin selkeytä sitä.
George W. Bushin kutsuminen idiootiksi voi esimerkiksi estää meitä näkemästä rumaa
mutta myös todellista syiden linjaa hänen useimpien toimiensa
taustalla. Jos hän onkin idiootti, on hän idiootti, joka
on löytänyt joitain erittäin tehokkaita tapoja omien
ideoittensa levittämisessä maailmalle. Ehkä ne meistä,
jotka eivät hänestä pidä, olisivat voineet paremmin
puolustaa itseään häntä vastaan, jos emme olisi
niin nopeasti sivuuttaneet häntä ääliönä.
Liian usein yleistykset luovat vain johdonmukaisuuden illuusion kaikkein
sekavimmille ja harhaanjohtavimmille ennakkoluuloille.
Joten kun puhutaan kokemuksistani MoMA:ssa, pysytellään siis
asioissa, mitä voin sanoa. Menin New Yorkiin. Jotkut ihmiset siellä olivat
tietäväisempiä ja kiinnostuneempia Suomesta kuin olin
odottanut. Toivon, ettei se ollut vain onnenkantamoista. Ja useimmissa
tilanteissa pieni toivonkipinä on enintä, mitä voimme
odottaa.
KUUKAUDEN JUTTU -arkisto: