KESÄ-HEINÄKUU 2009
Minun Waltarini - ja Amerikkani
JANI SAXELL
Mika Waltari on ensimmäisiä ei-tieteiskirjailijoita, joihin lähdin kunnolla tutustumaan Franz Kafkan, Jack Kerouacin, Ernest Hemingwayn ja John Steinbeckin ohella. Valtakunnan salaisuus (1959) ja Ihmiskunnan viholliset (1964) olivat kaksikymppiselle tärkeitä kirjoja.
Osallistuin Kari Saviniemen vetämille luovan kirjoittamisen kursseille Parhaat pienoisromaanit matkalukemisenani. Kultakutri ja muut pienoisromaanit vaikuttavat suorasukaisella ihmismielen yöpuolelle kurottamisellaan ja lohduttoman lyyrisellä otteellaan. Ne puhuvat ihmisyyden puolesta, mutta jättävät viestinsä viisaasti rivien väliin. Jopa siinä määrin, että Waltarilla riitti julkaisuvaikeuksia pienoisromaaniensa kanssa.
Yllättävätkin Waltarin kirjat ovat tärkeitä henkilökohtaisista syistä. Kuten romanttis-viihteellinen seikkailu Ihmeellinen Joosef (1938). Luin sen samoihin aikoihin, kun aloin ensimmäistä kertaa kunnolla seurustella. Kirjan optimismi lomittui oman elämän myötämieliseen vaiheeseen.
Löysin lapsuudenkotini ullakolta isäni vanhan koulukirjan Helsinki kautta vuosisatojen (1937). Waltarin teos olisi nyky-televisiokielellä dokudraama. Se sisältää kaunokirjallisesti elävöitettyjä kohtauksia Helsingin historiasta. Tekstissä on aikakaudelle ominaista, kierolla tavalla tenhoavaa patetiaa ja idealismia. Minulla on ollut jo yli vuosikymmenen suunnitteilla vuoden 2038 Helsinkiin sijoittuva, antiutooppinen romaani, jossa käyttäisin pohjatekstinä Helsinkiä kautta vuosisatojen.
Mielestäni keskeisintä Waltarissa on luontainen kosmopoliittisuus. Hän ei pysyttele tiukasti omassa arjessa ja pihapiirissä, taatusti tutussa maailmassa. Mutta ei myöskään julista pariisilaisen katukahvilan pöydästä, että Suomessa ei ymmärretä maailman menosta mitään, hän yksin ymmärtää. Waltari sujahtaa luontevasti eri aikakausiin ja kulttuuripiireihin, ainakin vanhemmiten itsestään ääntä pitämättä. Samaa luontaisen maailmankansalaisuuden henkeä löytyy nykykirjailijoista niinkin erilaisilla tekijöillä kuin Jukka Pakkanen ja Maarit Verronen.
Syyskuussa julkaistaan journalistinen matkakirja Vaihtoehtoinen USA. Sitä kirjoittaessani olen kokenut hengenheimolaisuutta Waltarin 1920-luvun kaukokaipuun kanssa. Liikun tiukan faktan ja subjektiivisen kokemuksellisuuden hämärillä rajoilla. Englanniksi on olemassa kuvaava termi ”creative nonfiction”.
Käsittelen Yhdysvaltain nykytilaa perusuutistulvasta poikkeavalla tavalla, muun muassa afroamerikkalaisten, latinoiden, intiaanien, ympäristö- ja rauhanväen näkökulmasta. Samalla Vaihtoehtoinen USA on matka amerikkalaiseen nykykirjallisuuteen, elokuvaan ja musiikkiin, muun muassa 1970-luvun Uuteen Hollywoodiin ja 1980-90 –lukujen taitteen grungeen: kakskytjarisaisuuteni keskeiseen soundtrackia.
Yhteiskuntakritiikkiä on luvassa, mutta toivon myös, että suuren maan ilo, energia ja monikulttuurinen muutosvoima välittyvät. Eikä haittaa, vaikka siinä sivussa ravistelisin suomalaisessa keskustelussa vallitsevia, mustavalkoisia viholliskuvia.
Waltarin runo ”U.S.A.” on julkaistu Aitta-lehdessä vuonna 1929, myöhempiin valikoimiin harvinaisuus ei ole päässyt. Tulenkantaja-romantiikka on hurmaavaa: apinat viskovat Floridan aarniometsissä kookospähkinöitä turisteja päin, Rolls Roycet ajavat viivasuoria teitä sadan mailin vauhtia yli loppumattoman maan. Joka paikassa New Yorkista Californiaan on ”(…) sama kieli, samat ihmiset, samat ajatukset, samat reklaamitaulut, samat kylpyhuoneet, samat päivälliset, sama salakuljetusgini…”. ”JUMALAN OMAN MAAN” jättiläiskaupunkien rinnalla Berliini, Pariisi ja Lontoo muuttuvat ”koomillisen mitättömiksi ja pieniksi”.
Tähtitieteellisen hehkutuksen vastapainoksi on pitkä liuta kirjallisia Amerikan-hutkijoita, Simone de Beauvoirin hengenheimolaisia. Heille Uusi maailma on näyttäytynyt etupäässä rasismin, punaniskaisen tietämättömyyden ja kaikkialle tunkevan kaupallisuuden tyyssijana.
Sama kahtiajako on edelleen voimissaan. Yhtäällä ollaan kummallisen kritiikittömiä, toisaalla leimataan kaikki, mitä Yhdysvallat edustaa, monoliittiseksi Suureksi Saatanaksi.
Vaihtoehtoinen USA tarjonnee yllätyksiä puolesta ja vastaan –vänkääjille. Yhdysvaltain lähihistoriasta ja nykypäivästä löytyy paljon muutakin kuin oikeistovoimien ja massakulttuurin voittokulkua. Toisin kuin Waltarin runossa, New Yorkin ja Kalifornian väliin mahtuu kielten, ihmisten ja ajatusten moninaisuus: lyhyesti sanottuna amerikkalaisuuksien kirjo.
Jani Saxell
Teksti pohjautuu 26.5. Mika Waltari –seuran tilaisuudessa Villa Kivessä pidettyyn alustukseen
.
KUUKAUDEN JUTTU -arkisto: