ELOKUU 2007
Ollaanko alikseja ja siirejä?
VIRPI PÖYHÖNEN
Huomenna on maanantai ja palaan kuukauden kesäloman jälkeen
takaisin töihin. Vaikka lomani oli loistava, odotan huomista.
Pidän työstäni ja odotan työkavereiden näkemistä pitkän
tauon jälkeen. Uskon, että samanlainen olo on viikon päästä monilla
koululaisilla, kun koulut taas alkavat.
Koulu on oppimisen lisäksi kavereita, välituntileikkejä ja
yhteisiä harrastuksia koulun jälkeen. Kuitenkin valitettavan
monille koulu on myös seisomista yksin pihan laidalla, ilkeitä sanoja
ja katseita. Yksinäisyyttä, ja pelkoa, joka puristaa vatsaa,
kun ajattelee seuraavaa päivää. Kiusatuksi joutuminen
on kova paikka. Hyväksytyksi tuleminen on tärkeää ja
vastaavasti tunne siitä, ettei kelpaa omana itsenään
jättää jälkensä pitkäksi aikaa.
Näitä teemoja pohdin kirjassa Minulle olet Jätti, joka
on samalla myös tarina ystävyydestä ja rohkeudesta.
Helena Inkerin valokuvat näyttävät ympäristön
kirjan toisen päähenkilön, pienen pienen Aliksin, näkökulmasta.
Kun kiusatuilta oppilailta kysytään, mikä heidän
mielestään on pahinta kiusatuksi joutumisessa, he vastaavat
usein, että kamalinta on se, ettei kukaan luokkatovereista tule
auttamaan. Muut seisovat ympärillä, katsovat ja nauravat
mukana.
Martin Luther King on sanonut ”Pahinta ei ole pahojen ihmisten
pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus.” Minusta tämä on
mainio lause, mutta kun pysähdyn miettimään sitä,
huomaan olevani liian usein hiljainen. Luulen, että me kaikki
olemme.
Toivon, että Minulle olet Jätti rohkaisee sekä pienempiä että isompia
lukijoitaan katsomaan maailmaa muiden silmin. Olemaan siirejä ja
alikseja.
KUUKAUDEN JUTTU -arkisto: