SYYSKUU 2006
Tylsyyden paremmat puolet
SANNA-MARI PIRKOLA
Nyt kun olen hieman nähnyt maailman reunasta
ja huikaistunut sen jännittävyydestä, haluaisin takaisin
hyötykäyttöön Ylivieskassa vietetyt kahdeksantoista
kallisarvoista vuotta. Jotakin hyvää oli kuitenkin myös
kaupungissa, jossa ei tapahtunut mitään. Ylivieska on edelleen
ainoa paikka maailmassa, missä voin keskittyä lukemiseen,
päiväkausiksi, ilman yhdenkään huomiosta kilpailevan
tekijän keskeytystä. Koko lapsuuteni saatoin viettää nenä kirjan
välissä varmana siitä, että mikään jännittävä ainutlaatuinen
tapahtuma ei livu ohi sadan kilometrin säteellä. Vieläkin
säästän vaikeammat kirjat Ylivieskan-käynneille
luettaviksi. Vastaavaan keskittymisen tilaan olen päässyt
vain asustellessani kerran syysmyrskyjen aikaan Grönlannissa.
Ylivieskan hiljaisuus on lukemiselle otollista lajia. Se on toisenlaista
kun kesämökin hiljaisuus, joka on niin kaunista, että kirja
häviää sille kiinnostavuudessa. Ylivieskan hiljaisuus
on asfaltin ympäröimää, sähkölaitteiden
naksahdusten rytmittämää hurinaa, joka viestittää,
että mitään ei ole tapahtumassa. Kirjoittamiseenkin
hurina on hyvä ympäristö, edellyttäen että on
tuonut aiheet mukanaan tai että niitä syntyy omasta päästä,
kun kävelee saman reitin joka päivä edestakaisin.
Toin 80-luvulla Ylivieskassa ostetun polkupyöräni Helsinkiin.
Se osoittautui käteväksi ratkaisuksi. Pyörä on
rumista rumin kolmivaihteinen, mutta se toimii, eikä sitä varasteta.
Vaikka kaikki muut pyörät viedään ympäriltä,
Ylivieska-pyörä jää telineeseen. Se ei myöskään
mene rikki niin kuin uudet maastopyörät, eikä siinä ole
yhtään osaa, joka houkuttelisi öisiä jälleenmyyjiä.
Tunsin tuoneeni palan lapsuuteni turvallisuudesta mukanani suuren maailmaan,
kappaleen Ylivieskaa. Juuri sopivan kokoisen kappaleen, jotta muistaisin
sekä mistä olen kotoisin, että miksi olen lähtenyt
sieltä pois.
KUUKAUDEN JUTTU -arkisto: