SYYSKUU 2007
Käännösromaani vai kotimainen romaani?
DOUGLAS ROBINSON
Kun keväällä 1997 päätin kirjoittaa romaanin
Pentti Saarikosken elämästä ajattelin heti, että kirja
ei aikanaan ehkä avaudu englanninkielisille lukijoille, vaan saatan
joutua etsimään sille suomalaisen kustantajan ja mahdollisesti
myöhemmin julkaista sen ”alkuperäisellä” englannin
kielellä. (Mikä onkaan ”alkuperäinen”? Se
versio, jonka kirjoittaa vai se, joka ensiksi julkaistaan?) Silti etsin
kuusi vuotta amerikkalaista tai englantilaista kustantajaa ennen kuin
luovutin ja lähetin käsikirjoituksen Avaimelle, jolle olin
(kuvaavaa kyllä!) juuri tehnyt käännöksen. Romaani
kertoo Pentti Saarikoskesta kääntäjänä, ja
kirjoittaessani käänsin englanniksi valtavia määriä hänen
runouttaan ja proosaansa sekä hänen omia käännöksiään.
Halusin, että nuo kaikki käännökset olisivat romaanissa
mukana.
Toisin kävi. Mutta totesin, että kääntämistä käsittelevä romaani
tulee itse olemaan käännös, ja olin tyytyväinen.
Avaimen toimitusjohtaja Anna-Riikka Carlson jopa kysyi haluaisinko
itse suomentaa romaanin, mutta olen asunut Suomessa viimeksi 18 vuotta
sitten, enkä voi enää luottaa suomen kielen taitooni
samalla tavalla kuin ennen. Kun luin Kimmo Liljan suomennosta, tiesin
että olin tehnyt oikean päätöksen. Suomennos on
sata kertaa parempi kuin minkä itse olisin osannut tehdä.
Nyt kun romaani julkaistaan, herää mielenkiintoisia kysymyksiä.
Minkä sortin elukka kirja on? Onko se käännösromaani – vai
mahdollisesti kotimainen romaani? Se ilmestyy ensin suomeksi, eikä siksi
ole perinteinen käännösromaani, mutta kirjoitin sen
englanniksi. Käytin niin paljon suomenkielistä lähdemateriaalia,
että alkuperäinen käsikirjoitus tuntui melkein käännökseltä;
siinä mielessä Kimmo Lilja lähinnä palautti romaanin
suomenkieliseen muotoonsa. Pentinpeijaiset ei ole puhtaasti ”amerikkalainen” eikä ”suomalainen” romaani,
vaan jotain siltä väliltä.
Kysymys on erityisen painava, kun ajatellaan kirjallisuuspalkintoja.
Kotimaassani Yhdysvalloissa kirjallisuuspalkintoja jaetaan sen perusteella,
missä maassa kirja on julkaistu ensimmäisen kerran. Koska
Pentinpeijaiset julkaistaan ensimmäiseksi Suomessa, sitä ei
voi missään vaiheessa lähettää millekään
amerikkalaiselle kirjallisuuspalkintolautakunnalle. Yhdysvalloissa
on myös kaunokirjallisia käännöspalkintoja, mutta
ne annetaan kirjan kääntäjälle – joka en
ole. Suomessa kirjallisuuspalkintoja annetaan ainoastaan Suomen kansalaisille
(Finlandia), Suomessa asuville (Runeberg) ja suomeksi kirjoittaville
(Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto), mikä tarkoittaa sitä,
etten voi olla ehdolla millekään niistä. Palkintojen
kannalta kirjaani ei siten ole edes olemassa.
Kun nykyään käyn Suomessa, ihmettelen miten kansainvälistä kaikki
on. Tulin ensimmäisen kerran Suomeen vuonna 1971, jolloin maa
vielä vaikeroi sotavelkojen takaisinmaksun kanssa. Seurasin vuosien
varrella, miten Suomi kaupunkilaistui ja vaurastui. Kun muutin takaisin
Yhdysvaltoihin vuonna 1989, Suomessa näkyi vain hataria ennusmerkkejä kansainvälistymisestä.
Muutos on tapahtunut sen jälkeen kun lähdin.
Käsittääkseni kansainvälistyminen tarkoittaa nykypäivän
Suomessa sitä, ettei ole niin väliä onko ihminen kotoisin
Suomesta, USA:sta vai Somaliasta, vaan tärkeintä on että pystytään
kommunikoimaan, millä kielellä tahansa.
Tietysti tätä kehitystä myös vastustetaan. On konservatiiveja,
jotka kauhistuvat oman maan rakkaan kulttuurin tallautumista EU:n ja
USA:n jalkoihin. Suomi suomalaisille! Sitä huudettiin aikanaan,
kun vietnamilaisia venepakolaisia käännytettiin pois. Nyt
kun Suomeen on alettu päästää yhä enemmän
pakolaisia myös muualta maailmasta, jotkut huutavat maata suomalaisille
vieläkin.
Onko käytäntö, jonka mukaan vain Suomen kansalainen
tai Suomessa vakituisesti asuva voi saada kirjallisuuspalkinnon, jatkoa
vanhasta isänmaallisuudesta, jota pääosin hävetään
kuin haisevaa isosetää, mutta joka ei silti ota ja kuole?
Onko isänmaallisuutta, että suomalaista kirjailijaa ja suomalaista
kaunokirjallisuutta juhlivaa romaaniani ei kirjallisuuspalkintojen
kannalta ole edes olemassa?
Kun asuin viimeksi Suomessa, maa oli protektionistinen tyynesti, ilman
häpeän häivää. Kun 1980-luvun puolivälissä hain
ensimmäisenä ulkomaalaisena apulaisprofessuuria Suomesta,
minun piti suorittaa "täydellisen suomen kielen" koe
ennen kuin sain edes hakea virkaa. Tuolloin kai ajateltiin, ettei ulkomaalainen
koskaan voisi suorittaa moista koetta, kun suomi on ”maailman
vaikein kieli”.
EU:n myötä protektionistiset lait on poistettu ja kuka tahansa
voi saada Suomesta professuurin, mutta kaunokirjallisuuden puolella
noudatetaan vielä vanhoja kansallisia malleja. Suomalaiset kirjoittavat
suomalaista ja amerikkalaiset amerikkalaista kirjallisuutta, eikä välimaastoa
ole. Kansallisaate on mukana jo Finlandia-palkinnon nimessä. Halutaanko
antaa Finlandia ulkomaalaiselle? Ei toki. Mutta oliko Runeberg suomalainen
vai ruotsalainen? En lue ruotsia, joten olen lukenut häntä suomennettuna
- Runeberg on siis Suomessa myös käännöskirjailija.
Ymmärrän, että Suomi on pieni maa joka pelkää ettei
pysty kilpailemaan isojen kanssa. Mitä jos Martin Amis, Don DeLillo
ja Margaret Atwood kilpailisivat Finlandiasta?
Mutta kai jonkinlainen välimaasto on silti olemassa. Olen asunut
14 vuotta Suomessa, kirjoitan ja puhun suomea sujuvasti, koko tutkimustyöni
Pentinpeijaisia varten tein suomeksi, haastattelin Pentin sukulaisia
ja entisiä vaimoja suomeksi, nyt olen lukenut kahteen kertaan
hyvin tarkkaan Kimmo Liljan suomennoksen, ottanut kantaa hänen
ratkaisuihinsa ja korjannut väärinkäsitykset ja muut
ongelmallisuudet. En ole samalla tavalla käännöskirjailija
kuin Stephen King!
Ja vaikka kielitaitoni on kärsinyt näinä 18 USA:n vuotena,
osaan yhä suomea paremmin kuin Runeberg.
KUUKAUDEN JUTTU -arkisto: