SYYSKUU 2008
Toimittaja keksii omasta päästään
ANU SILFVERBERG
"Anu Silfverberg: Kung Po Toimittajan esikoisromaani ihmisten välisestä kohtaamisesta." Niin luki Aamulehden laatimassa syksyn uutuuskirjojen listassa. Hymyilytti.
Joskus minua säälittävät kirjailijaparat, joiden vuosien työ tiivistetään lehdissä kolmeen sanaan. Vielä enemmän säälittävät toimittajat, jotka joutuvat miettimään, mitkä ne kolme sanaa ovat. Tiivis on vaikeaa, siinä pitää valita lukijan kannalta olennaisin.
Aamulehden listan laatija oli valinnut toimittajuuden. Mietin, onko “toimittajan esikoisromaani” erilainen kuin jonkun muun kirja. Onko olennaista, jos kirjoittaja on opettaja? Ehkä ei. Virkamies? Ei. Presidentti, kyllä, murhaaja, kyllä. Toimittaja? Ehkä, juu. Nimittäin kaikkihan tietävät, että toimittajat haluaisivat kaikki salaa olla kirjailijoita. Se on melkein vitsi.
Itse tosin tunnen hyvin harvoja toimittajia, jotka vaalivat kirjahaaveita. Se on erikoista, sillä lopulta ei ole yllättävää, että ihminen, joka kirjoittaa yhtä, kirjoittaa myös toista. Kirjoittaminen on... kirjoittamista.
Onko toimittaja sitten jotenkin tietynlainen kirjaa kirjoittaessaan? Itse aloitin kirjaprojektin säntillisellä taustatyöllä. Istuin kirjastossa, haastattelin ihmisiä, surffasin netissä. Kunnes tajusin, että fiktio on fiktiota, ja sen voi keksiä ihan omasta päästään. Unohdin lähteet ja todellisen maailman. Sen jälkeen homma alkoi sujua.
Kirjailijahaastattelussa toimittajuudesta voisi olla hyötyä: toimittajana tiedän kyllä, mitä minulta kannattaisi kysyä, ja siksi voisi kai osata vastatakin jotenkin suunnitelmallisesti. Niinpä niin! Ensimmäisessä lehtihaastattelussa puhuin mukavalle miehelle silmät ja suut täyteen asioita, joita en ollut suunnitellut sanovani. Olin klassinen amatöörihaastateltava – sellainen, joka luulee olevansa kaverin kanssa kahvilla ja ryöpyttää kaiken pöydälle. Ettei tule ikäviä hiljaisia hetkiä!
Toimittaja minussa seurasi purkausta hämillään: Mitä tuo nainen oikein tekee?
Mutta tietysti toimittajuudesta on kirjan tekijälle hyötyä: kirjoittamisen rutiinit, työssä opittu kielikorva, rakkaus rankkaan editointiin. Ja tieto siitä, että tekstit yleensä valmistuvat vain tekemällä, mutta lopulta ne valmistuvat, vaikka se olisikin teoriassa mahdotonta. Toimituksissa oppii kirjoittajaksi, jos ympärillä on kollegoita, jotka lukevat, vaativat, kysyvät, viilaavat, tietävät.
Useat kollegani ymmärtävät kielestä enemmän kuin ihmiseltä voi maan päällä pyytää.
Eräskin analysoi kirjan nimen, sen sisällöstä mitään tietämättä: “Kung Po – siihen liittyy jotain huvittavaa, se on ehkä päähenkilöiden keskinäinen vitsi. On tietysti ruoka, 'Kung Po kana', mutta nimi vihjaa myös ironiasta, siitä että asioihin suhtaudutaan hieman ironisesta vinkkelistä vaikka kirja olisikin vakava. Kirja tapahtuu nykyajassa, korkeintaan kolmenkymmenen vuoden sisällä – ja kaupungissa, ei missään tapauksessa maalla! Päähenkilöt eivät ole kovin vanhoja...” Se lämmitti.
KUUKAUDEN JUTTU -arkisto: