LOKAKUU 2006
Uskalla lukea!
ANNA-RIIKKA CARLSON
Lionel Shriver on kiehtova kirjailija, Poikani Kevin äärimmäisen hieno ja monitasoinen romaani. Harvaa kirjaa olen tyrkyttänyt ystävilleni yhtä ahkerasti, toivon että moni lukee Kevinin tarinan, keskustelee, ottaa kantaa. Ja niin on onneksi tapahtunut. On hienoa, että fiktio puhuttaa.
On helppo hyväksyä erilaiset mielipiteet itse kirjasta, mutta ei sitä, että ihmiset ahdistuvat pelkästä tarinan aiheesta ja jättävät kirjan siksi lukematta.
Kirjan päähenkilö Eva pelkää tulla äidiksi. Hän ei tunne sellaista äitiyden onnea, jota pidetään luonnollisena. Hänen tunteettomuutensa on helppo nähdä syyksi Kevinin kohtaloon päätyä julmaksi surmaajaksi. Paljon vaikeampaa on hyväksyä, että lapsessa olisi alusta alkaen ollut jotakin, johon olisi pitänyt puuttua. Kaikki puhuvat äidistä, harva huomaa isän, joka on täysin sokea tilanteelle. Täysin merkityksetön ei ole ympäröivä yhteiskuntakaan – sen arvot ja asenteet – jossa Kevin kasvaa.
Kaikkein kiivaimmat keskustelut on käyty äidistä, äidin ristiriitaisista tunteista. Peloista – ja tabuista – suurin tuntuu olevan se, ettei äidinrakkaus ole kaikkivoipaa, kaiken kestävää. Jos me käännämme selkämme fiktiiviselle äidille, joka on kylmä ja tunteeton, mitä me teemme oikeille äideille, jotka eivät rakasta lastaan niin, kuin meidän mielestämme pitäisi? Hoemme, ettei mitään voi rakastaa niin kuin omaa lastaan? Mitä, jos joku voikin? Syyllistämme toisemme hengiltä.
Myös Kevinin tekojen raakuus ahdistaa. Minäkin olin hypätä muutaman sivun yli, mutta siltikään Kevinin tekemä joukkotappo ei ahdista minua niin paljon kuin se, että ihmiset ahdistuvat fiktiosta samaan aikaan, kun uutisista vyöryy koulusurmia, nimettömiä uhreja ja näiden omaisia, pohjatonta kärsimystä – tapahtumia, joista on vain tiivistettyjä uutisia. Kauhistelemme, miten Kevin pystyy hirmutekoonsa. Ja samaan aikaan näemme, että moni muukin pystyy. Ihan oikeasti.
Voi valita, sulkeako silmät vai katsoako syvemmälle. Uutiset voi nopeasti lukea ja päättää, ettei kiusaa itseään samanlaisilla kauheuksilla vapaaehtoisesti, romaania lukemalla. Ta sitten voi yrittää ymmärtää tapahtumien taustoja, tajuta, että jokaisella surmaajalla ja surmatulla on nimi, oma historiansa, omaisia. Joukkosurmaajan äidilläkin on tunteet, toiveet, muistot – elämä, joka jakaantuu ”ikuisiksi ajoiksi osiin nimeltä ennen ja jälkeen” (lainaus romaanista).
Lionel Shriver arvelee, että “leimaamme ihmisen pahaksi, jotta voisimme välttyä ymmärtämästä häntä” (Presso, 21.10.2006). Ehkä siksi onkin kaikkein pelottavinta huomata, että Evaa on helppo ymmärtää. Valmiit vastaukset ja selkeät syy–seuraus-suhteet olisivat turvallisempia.
Tänä syksynä on keskusteltu paljon viihteen ja korkeakirjallisuuden
välisestä veteen piirretystä viivasta ja siitä,
miten viihdyttävästi dekkareissa kuolemaa käsitellään.
Mikään määrittely ei ole vedenpitävä,
mutta jos hyvä viihde tarjoaa pakoreitin pois todellisuudesta,
eikö hyvä ei-viihde (kunpa tälle olisi hyvä vastine,
korkeakirjallisuus ja laatuproosa tuntuvat hankalilta) auta näkemään
enemmän ja pakota katsomaan todellisuutta silmiin (suoraa totuutta
fiktio harvoin tarjoaa, onneksi) ja eikö juuri siksi pitäisi
tarttua rankkoihinkin aiheisiin – jotta ne eivät jäisi
vain kasvottomiksi uutisiksi ja nimettömiksi tarinoiksi. Jos me
emme uskalla lukea Kevinin tarinaa, miten me uskallamme lukea sanomalehtiä?
Mikään ei koskaan muutu, jos kääntää selkänsä tai
sulkee silmänsä. Oma maailma pysyy selkeän mustavalkoisena,
jos lokeroi Evan huonoksi äidiksi, Kevinin pahaksi pojaksi ja
Shriverin lapsenvihaajaksi.
KUUKAUDEN JUTTU -arkisto: