LOKAKUU 2007
Lihasnotkeuden merkityksestä kaunokirjallisissa
suorituksissa
TOMMI AITIO
Klassisen harhaluulon mukaan urheilija ei lue mitään
Korkeajännitystä raskaampaa proosaa ja todellinen taiteilija
huolehtii ruumiinkunnostaan vain kiikuttaessaan apuraha-anomusta lähimmälle
postilaatikolle. Retrospektiivisesti tarkasteltuna urheilun ja taiteen
välinen eriparisuus on imaginaarista ja mielikuvituksen tuotoksena
vieläpä sangen uusi: vanhan liiton kirjaltajat kyllä tekivät
juoksulenkkinsä, ja kirjanoppineita liikuntamiehiä suomalaisen
urheilun historiakin tuntee rutkasti.
Vasta kirjallisuuden politisoituminen synnytti ajatuksen taiteesta ja
urheilusta toisensa poissulkevina elämän ilmiöinä,
vastakohtinakin. Mutta 1970-luvun rasvamaksaiset runoilijat ja puoluepolitiikkaa
kirjallisuuden valepukuun käärineet politrukit eivät olleetkaan
lukeneet Friedrich Nietzscheä. Tämä kun tapasi virittää
itseään kirjoituskuntoon tuntikausia vuoren rinteillä vaeltaen
- varhainen versio hiihtäjien harjoitusmuotonaan suosimasta sauvarinteestä,
siis. Niin ikään ystävämme Nietzsche tunnusti ja ennen
kaikkea tunnisti, että "lihasnotkeus oli minulla aina suurimmillaan,
kun luova voima virtasi rikkaimpanaan".
Näytämme palanneen Nietzschen aikoihin. On helpompi löytää
kolmijalkainen ballerina kuin kategorisesti urheilua vihaava taiteilija.
Siitä huolimatta taiteen ja urheilun suhteeseen liittyy jotain kieroa.
Yhä edelleen taiteilijan pitää legitimoida kiinnostuksensa
urheiluun jollain subliimilla perustelulla: kestävyysjuoksusta muistetaan
mainita sen meditatiivinen syväolemus, jalkapalloilussa on ihan väistämätöntä
nähdä elämän itsensä peilikuva, jääkiekkoakin
katsotaan tietyissä piireissä antropologisesti jännittävänä
kokemuksena eikä vain miellyttävänä koko perheen väkivaltaviihteenä.
Jostain syystä taidemaakari ei näyttäisi edelleenkään
saavan urheilla tai penkkiurheilla ihan vaan siitä syystä, että
urheilu on perkeleellisen kivaa puuhaa an sich. Sillä välin
kun meikäläiset taiteentekijät keksivät poliittisesti
korrekteja syitä omalle faniudelleen, uskaltaa kirjailija Lionel
Shriver Parnasson viimeisimmän numeron haastattelussa tunnustaa rakastavansa
tennistä, koska se merkitsee "iloa kaikkein puhtaimmillaan".
Parempaa kuin seksi? Mahdollisesti. Jännittävämpää
kuin taide? Kukaties.
Lihasnotkeaa lokakuuta toivottaen,
Tommi Aitio
lehtimies, pehmeäkätinen lentopelaaja, tyynen sään
jousiampuja
KUUKAUDEN JUTTU -arkisto: