MARRASKUU 2007
Kansalliskirjallisuuden haasteet
PÄIVI MÄKIRINTA
Mitä mieltä on puhua suomalaisesta tai amerikkalaisesta tai ranskalaisesta kirjallisuudesta nykypäivänä? Onko kansalliskirjallisuudella enää merkitystä lukijoille ja kirjailijoille? Mikä tekee kirjallisuudesta suomalaista? Ratkaisevatko luokittelussa kirjailijan sukujuuret, hänen kansalaisuutensa, hänen asuinpaikkansa, kustannusyhtiön sijainti, teoksessa käytetty kieli vai teoksen aihepiiri ja miljöö?
Nämä kysymykset liittyvät tiiviisti Avaimen uusiin romaaneihin Nicole ja Pentinpeijaiset. Minulla oli ilo haastatella niiden amerikkalaisia kirjoittajia Kevin Frazieria ja Douglas Robinsonia Helsingin kirjamessuilla. Heidän romaaninsa on julkaistu ”vain” suomennoksina. Keskustelimme kansallisuuden ja kirjallisuuden suhteesta. Kumpikaan kirjailijoista ei pitänyt tärkeänä sitä, mielletäänkö hänet amerikkalaiseksi vai suomalaiseksi kirjailijaksi. Kevin kommentoi, ettei hän muutenkaan ajattele ihmisiä jonkun kansan edustajina vaan yksilöinä. Douglas toi esiin, että epätavallisen kustannusprosessin vuoksi molemmat romaanit jäävät kirjallisuuskilpailujen ulkopuolelle niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin. Molemmat kirjailijat kuitenkin korostivat, että ovat hyvin nöyrinä suomalaisten lukijoidensa edessä. He pitivät etuoikeutena sitä, että saavat julkaista kirjoja Suomessa. Romaaneilla on kiinnekohtia suomalaiseen kulttuuriin, joten niiden julkaiseminen täällä ei ollut sattumanvaraista.
Kanadalainen, Ranskassa asuva Nancy Huston vieraili Turun kirjamessuilla tänä vuonna. Hän kertoi kirjoittavansa romaaninsa nykyisin ensin englanniksi, kääntävänsä ne sitten itse ranskaksi ja muokkaavansa molempia versioita käännösprosessin aikana. Hän pitää molempia versioita ”alkuteoksina”. Hän on asunut Ranskassa puolet elämästään. Arvostetun ranskalaisen kirjallisuuspalkinnon Prix Feminan saatuaan hän sai kuulla kommentteja kansalaisuudestaan: ”Kanadalainen vei ranskalaisen palkinnon.” ”Pisteitä frankofonialle!” Kukaan ei siis mieltänyt häntä ranskalaiseksi kirjailijaksi. Itse hän ilmoitti, ettei kansallisen leiman saaminen kiinnostanut häntä tippaakaan. ”Miksi pitäisi valita puolensa, kun kyse ei ole jalkapallo-ottelusta vaan kirjallisuudesta?”
Kansakunta on ideologisesti ja historiallisesti muodostettu yhteisön muoto. Kaikki kansallisuuden määrittelyt murenevat poikkeusten ja uusien kysymysten edessä, eikä sitä voida määritellä aukottomasti ja lopullisesti. Siirtolaisuus ja monimuotoinen sukutausta estävät yhä useammin henkilön lokeroinnin tietyn kansallisuuden edustajaksi. Mutta toisaalta kuvailemme edelleen ihmisiä heidän kansallisuutensa avulla, koska ajattelemme sen kertovan jotain heidän kulttuuritaustastaan. Kansallisuuden käsite on edelleen käyttökelpoinen mielikuvien luomisessa, vaikka sitä ei enää pidetä muuttumattomana, perittynä ominaisuutena. Samasta syystä kirjailijoita edelleen sijoitetaan esimerkiksi osaksi suomalaisen kirjallisuuden jatkumoa. On kiinnostavaa pohtia, kuinka kirjailijan tuotanto jatkaa tai rikkoo tietyn maan kirjallista traditiota.
Toimitan parhaillaan Päivi Kososen ja Hanna Meretojan kanssa kirjaa Tarinoiden paluu, Esseitä ranskalaisesta nykykirjallisuudesta. Avain julkaisee kirjan ensi huhtikuussa. Se aloittaa Café Voltaire -sarjan, joka esittelee eri maiden nykykirjallisuuksia. Samalla kun jatkamme perinnettä, jossa kirjallisuus nähdään tietyn maan tai kansakunnan kulttuurin osana, murramme käsitystä siitä, ketkä tuohon kansaan kuuluvat. Kuka onkaan ranskalainen kirjailija? Pohdimme sarjassa myös sitä, onko eri maiden kirjallisuuksissa eroja. Kysymme, minkälaisen tradition jatkajia nykykirjailijat ovat eri maissa ja miten se näkyy. Jatkamme tätä Avaimessa jo vilkkaasti käynnissä olevaa keskustelua Tarinoiden paluun ilmestyttyä.
KUUKAUDEN JUTTU -arkisto: