MARRASKUU 2009
Tunnelmia kirjamessuilta
Kaikki eivät kestä kirjamessujen hälyä, toiset eivät ehdi kuunnella kaikkea, mitä haluaisivat. Halusimme säilöä messukohtaamisista talteen joitakin ajatuksia, joista voi nauttia hiljaisemmin ja hitaammin kuin messuvalojen loisteessa.
Viestinnän opiskelija Tuuli Toivanen haastatteli Helmi Kekkosta Turun kirjamessuilla ja kirjoitti muistiinpanoistaan jutun ”Helmi Kekkonen haluaisi muuttaa maailman kirjaksi”. Runoilija, suomentaja Hannimari Heino puolestaan veti Helsingin kirjamessuilla lukupiirin Melania G. Mazzuccon teoksista. Kirjailija oli itse mukana keskustelussa. Tästä kohtaamisesta syntyi juttu ”Rakennustyöläisen kamppeista enkelinsiipiin”. Julkaisemme nämä kaksi tekstiä marraskuun kuukauden juttuna.
Helmi Kekkonen haluaisi muuttaa maailman kirjaksi
TUULI TOIVANEN
Helmi Kekkosen olemuksesta aistii valtavan herkkyyden. Tuo herkkyys ei yllätä minua, sillä olen lukenut 27-vuotiaan kirjailijanalun uuden novellikokoelman.
Kotiin on yhdeksän kaunista novellia, kohtaamisia nimettömissä kaupungeissa ja huoneissa. Kirja on Kekkosen ensimmäinen. Se on ollut kansissa vasta kuukauden, mutta se on saanut osakseen jo useita ylistäviä arvioita.
Novellien teemoina ovat ihmissuhteet ja kaipaus, rakkaus ja rakkaudettomuus. Novellit kuvaavat hetkiä, joina ihmiset kulkevat toistensa ohi, koskettavat ja jättävät jäljen. Tarinat kietoutuvat toisiinsa valloittavaksi kokonaisuudeksi.
Kirjailijan kerronta on niukkaa ja karheaa. Kekkonen kertookin haluavansa jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle ja kokemukselle. – Minusta kerronnan ei tarvitse mennä aivan kronologisesti. On hauskempaa, jos lukijalle ei anneta kaikkea valmiina. Uskon, että lukijakin saa silloin enemmän kokemuksestaan irti.
Jokaisella novellilla on kaksi nimeä: Novellin päähenkilön nimi ja lause, joka kuvaa novellin tunnelmaa. Ilona. Nukkuvan ihmisen kasvoilta näkee ajan kulun. Tarina kertoo äidin menettämisestä ja siihen liittyvästä surutyöstä.
Nuori kirjailija on kirjoittanut novelleihinsa koko ihmisen elämänkaaren. Hän on muun muassa samaistunut 80-vuotiaan Aatoksen maailmaan. – Itse asiassa kysyin ystävältänikin, että mikä minua vaivaa, kun kirjoitan 80-vuotiaasta miehestä. Kuulin tarinan kahdesta penkillä kohdanneesta miehestä ja sen pohjalta aloin kehitellä novelliani. Kyllä omiin henkilöihinsä kiintyy. Välillä minusta tuntuu, että Aatos istuu pöydän toisella puolella, vaikka hän on vain sanoja.
Jos Kekkosesta ei olisi tullut kirjailijaa, olisi hän todennäköisesti tällä hetkellä psykologi. Hän näkee psykologin ammatissa paljon samaa kuin kirjoittamisessa ja tarinoissa. – Kirjoittamisessakin minua kiinnostaa ihmismieli, ja miksi se valitsee yhtä eikä toista. Oma elämäni ei ole niinkään täynnä tarinoita vaan maailma. Miten maailman pystyy muuttamaan kirjaksi?
Helmi Kekkosella on suuria ajatuksia. Kirjoittamiseensa hän sai rytmin ja uskon Turun yliopiston luovan kirjoittamisen opinto-ohjelmassa Riku Korhosen oppilaana. Kekkonen kertoo jo työstävänsä seuraavaa kirjaansa. – Siitä tulee romaani, joka kertoo, mitä yhden perheen sisällä tapahtuu, menneisyyden kietoutumisesta nykyhetkeen.
Rakennustyöläisen kamppeista enkelinsiipiin
HANNIMARI HEINO
Mahtavatko kirjailijat muistuttaa kirjojaan noin niin kuin fyysisestikin? Ainakin italialaiskirjailija Melania G. Mazzuccon tummassa, sirossa olemuksessa toteutuu sama yhtälö kuin hänen kirjoissaankin: määrätietoisuus plus herkkyys plus vahva läsnäolo. Siis yhtä kuin hänen kolme suomennettua romaaniaan ”Vita – elämäni”, ”Täydellinen päivä” ja ”Mestarin tunnustuksia”. Katson ja vaikutun. Siinä on selvästikin joku, jolla on halu tutkia ihmiselämää perin pohjin ja kääriä hihansa käydäkseen rakennushommiin, josta syntyy jyhkeitä eeppisiä kaaria, mutta myös kiven pinnassa päilyvää käsin koskematonta.
Nämä Taru Nyström-Abeillen hienosti suomentamat teoksethan eivät totisesti ole mitään vihkosia, vaan viisisataasivuisia tiiliskiviä – tai kivirakennuksia – täynnä huolella tutkittua ajankuvaa, liikuttiinpa sitten 1500-luvun Venetsiassa, 1900-luvun alun New Yorkissa tai nykypäivän Roomassa. Mazzucco kutsuukin romaanejaan tutkimusprojekteiksi, joiden taustatyölle hän omistautuu pitkään ja hartaasti.
Oman sukunsa vaiheita purkavaa Vita-elämäni -esikoisromaania varten Mazzucco kertoo oleskelleensa useaan otteeseen Yhdysvalloissa isovanhempiensa jalanjäljillä. Maalarimaestro Tintoretton ympärille keriytyvää Mestarin tunnustuksia -romaania hän pohjusti penkomalla arkistoja sekä perehtymällä Venetsian historiaan ja taiteeseen. Nykyaikaan sijoittuva Täydellinen päivä taas sai alkusysäyksensä rikosuutisesta. Sen taustatyö oli konkreettista, arjen raadollisuuden keskelle menemistä, jolloin mm. roomalainen poliisiasema, päivystyspoliklinikka ja puhelinkeskus tulivat tutuiksi.
Entä herkkyys, läsnäolo? Kun Mazzucco on kaarensa rakentanut, hän kaiketi heittää rakennustyöläisen kamppeet nurkkaan ja ripustaa selkäänsä enkelin siivet – sen verran poikkeuksellisella tavalla hän saattaa yhteen henkilöidensä (niin, ja koko romaanin maailman) sielullisen ja ruumiillisen olomuodon. Jykevä rakennus kaarineen alkaa väreillä ja lainehtia.
Henkilökuvauksen ohella Mazzuccolla on paitsi silmää ehtymättömille yksityiskohdille myös kyky nähdä yksityiskohtien ja yksilöiden yli. Päähenkilöt – niin tintorettoja kuin ovatkin – eivät ole tähtiä, joiden tarinat ohittaisivat poikkeuksellisuudessaan muut, vaan kaikkea yhdistää kohtaloiden risteävyys, yhteisöllisyys – viime kädessä hyvinkin kantaaottava yhteiskunnallisuus.
Mazzucco kertookin tarkastelevansa italialaisen yhteiskunnan muuttumista entisissä uomissaan pysymättömän perheen – mikroyhteiskunnan – sekä miehen ja naisen koetuksella olevien roolien kautta. Esimerkiksi Täydellisessä päivässä traagiseen valotukseen joutuu machomies, jonka ote omasta identiteetistä herpoaa heti, kun ei ole enää ketään, ketä alistaa. Perinteisten sukupuoliroolien murtumakohtaa ilmentää puolestaan homoseksuaalin ja heteronaisen ystävyys, eräänlainen toivon kipinä tuhon keskellä.
Mazzuccon mukaan Italiassa eletään uuskonservatismin aikaa niin naisten kuin seksuaalisten vähemmistöjen osalta. Molempien emansipoituminen on saanut takapakkia; homoille tulee turpiin, mikäli rohkenevat kulkea julkisilla paikoilla käsikkäin ja perheväkivallan uhriksi joutuva nainen jää käytännössä vaille yhteiskunnan tukiverkostoa.
Tukiverkostoista Mazzucco kertoi niin ikään, että Italiassa myös kirjailijat sinnittelevät pitkälti oman onnensa nojassa. Tai pikemminkin onnenpotkujen, koska apurahajärjestelmän puuttuessa kirjallisuuspalkinnot – joita jokainen vähänkin arvonsa tunteva kaupunki jakaa – turvaavat toimeentulon aina joksikin aikaa. Muutoin monet elättävät itsensä opetustöillä ja kirjoittavat, kun ehtivät.
Mutta takaisin Mazzuccon maailmaan. Sen runsautta saattaa ainakin pätkäkirjallisuuteen ja koivuklapiproosaan tottunut lukija aluksi vierastaa. Kehotan kuitenkin malttamaan, antautumaan barokkimaiselle otteelle, sen poimuille ja laskoksille jotka kietovat sisäänsä; kanaalien löyhkään ja taivaan kuvajaisiin, valtaan ja sivullisuuteen, rakkauden hurjuuteen ja armoon.
KUUKAUDEN JUTTU -arkisto: