JOULUKUU 2006
Toisella puolella katua
ELINA HIRVONEN
”Tämä maailma. Nämä ihmiset.
Vau.”
Muistan tunteen lapsuudesta niin hyvin, että vieläkin sen
ajatteleminen naurattaa. Siis sen, kun sain viisivuotiaana ensimmäisen
kerran ylittää yksin suojatien. Kadun toisella puolella asui
Mari, jolla oli pitkät jalat ja pörröinen häntähattu
ja josta tuli lapsuuden ensimmäinen oikea ystävä.
Ajattelin kadun ylitystä monta kertaa marraskuun lopussa, kun istuin italialaisissa
kirjakaupoissa keskustelemassa kirjastani paikallisten lukijoiden kanssa. Vieraalle
kielelle käännetty versio romaanista oli samaan aikaan tuttu ja outo,
ja italialaisten lukijoiden kommenttien kuuleminen tuntui kuin olisi saanut uuden
ikkunan maailmaan.
Ensin piti tosin läpsäytellä itseäni useamman kerran. Palasin
juuri ennen lähtöä seitsemän viikon dokumenttielokuvan kuvausmatkalta
Espanjasta, Marokosta ja Malista, ja siellä kohtaamani laittomien siirtolaisten
maailma tuntui todemmalta kuin kiertue Italian kirjakaupoissa.
Kokemus, että olen oikeasti siellä missä olin, syntyi ensimmäisen
kerran lukutilaisuudessa pohjoisessa Astin kaupungissa. Iäkäs nainen
eturivistä katsoi suoraan silmiin ja kysyi, miten kirjan maailma voi tuntua
niin tutulta, vaikka olemme eri sukupolvea ja eri puolilta Eurooppaa. Kysymys
kouraisi vatsaa. Nämä ihmiset ovat oikeasti lukeneet tämän
kirjan.
Reilu puoli vuotta aikaisemmin ajatus kirjakiertueesta ulkomailla tuntui leikiltä,
josta voi haaveilla ennen nukkumaanmenoa silloin, kun väsyy sommittelemaan
mielessä Nobel-puhetta. Maaliskuun alussa markkinoimme kirjaa Anna-Riikan
kanssa Lontoon kirjamessuilla, ja jo koko matka tuntui siltä kuin olisi
luiskahtanut jonkun toisen tarinaan.
Mutta pian matkan jälkeen Anna-Riikka neuvotteli sopimukset Italian lisäksi
Englantiin, Saksaan, Ruotsiin ja Viroon. Luin uutisia sähköpostista
keskellä yötä, skoolasin mustaherukkamehulla ja nipistelin itseäni.
Jossain vaiheessa harvensin nipistelyä ja ajattelin liikuttuneena lukemattomia
uusia kohtaamisia, joita ne sopimukset mahdollistivat kirjan ja erikielisten
lukijoiden välillä.
Ensimmäiset päivät Italiassa olivat hämmentäviä.
Tuntui oudolta olla kutsuttu vieras, jonka viihtymisestä muut kantoivat
huolta. Jännitin, onko kustantaja tyytyväinen esiintymisiini ja kirjan
saamaan huomioon ja osaanko olla riittävän säkenöivä.
Kun jännitys hellitti, matka oli täynnä ihania hetkiä. Kapeiden
kujien, kiinnostavien keskustelujen ja lumoavien päivällisten lisäksi
erityisen ihania olivat kustantamoni Scritturapuran ihmiset. Kustantamon perustajat
Marco ja Federica ovat intohimoisia idealisteja, jotka haluavat murtaa mediamonopolien
valtaa ja virkistää muun työn ohella kotiseutunsa, piskuisen Astin
ja sen ympäristön kulttuurielämää.
Scritturapuran yhteistyökumppaneihin kuului kirjallisuuteen intohimoisesti
suhtautuvia kirjakauppiaita, jotka seurasivat alaa aktiivisesti, tekivät
itsenäisiä ostopäätöksiä ja nostivat esiin tärkeinä pitämiään
kirjoja. Suurten konsernien miehittämässä maassa sellaista asennetta
oli pakko ihailla. Ja toivoa, että jossain vaiheessa sama asenne vahvistuisi
myös täällä.
KUUKAUDEN JUTTU -arkisto: