JOULUKUU 2007
Kirjoittamisen sietämätön raskaus
ELINA HIRVONEN
Suunnitelma oli tämä: herään joka aamu seitsemältä, syön aamiaisen ja luen lehden. Istun kahdeksalta tietokoneen ääreen ja kirjoitan kirjaa. Syön lounaan. Kirjoitan neljään asti, suljen koneen ja menen tutkimaan uutta kaupunkiani, Sambian Lusakaa.
Toteutin suunnitelmaa viikon. Kirjoittaminen oli tahmeaa. Kieli, ihmiset ja maailma eivät taipuneet, eivät alkaneet elää omaa elämäänsä, omien lakiensa mukaiselta. Kaikki oli väkinäistä keksimistä. Jos tää tekisi näin. Heh heh. Auts.
Kirjoitin esikoisromaaniani Helsingin lisäksi Turun saaristossa, Kroatian Dubrovnikissa, Madridissa ja Roomassa. Ystävät varoittelivat siitä, miten vaikeaa on keskittyä kirjoittamaan kaupungeissa, jotka ovat täynnä baareja ja kulttuuria, ja tutkimista vaativia elämää sykkiviä katuja. Ei se ollut.
Roomassa heräsin aamulla, katsoin Villa Lanten ikkunasta avautuvaa kaupunkia ja kirjoitin päivällisaikaan asti. Madridissa heräsin aamulla, kirjoitin siestaan asti, söin lounaan ystäväni kanssa ja kirjoitin taas, kunnes tuli aika lähteä tapaksille ja teatteriin tai klubeille. Kirjan maailma syveni ja laajeni, ja elämä oli ihanaa.
Lusakassa ei ole jännittäviä klubeja, ihania ravintoloita tai houkuttelevia baareja. Täällä on kaatopaikan näköisiä katuja, pilkkopimeitä iltoja ja ravintoloita, joita valvoo aseistettu vartija. On lapsia, jotka käpertyvät öisin katujen viemäreihin ja joille tapahtuu asioita, joista ei myöhemmin uskalla puhua. On naisia, jotka kantavat päänsä päällä vettä, banaaneja ja säkkejä maissijauhoja, ja sydämellään sairasta miestä ja pieninä kuolleita lapsia. On poikia, jotka pysyvät hengissä myymällä kadunkulmissa auton pesua, piraattilevyjä, aurinkolaseja ja Manchester Unitedin lippalakkeja. Ja on taiteilijoita ja kansalaisaktivisteja, opiskelijoita ja yrittäjiä, jotka ponnistelevat saadakseen maan kukoistamaan, tehdäkseen seuraavien sukupolvien elämästä vähän turvallisempaa, vähän varmempaa, vähän vähemmän haavoittuvaa kuin heidän omansa.
Kirjoittaminen ei suju täällä, koska koko ajan tuntuu, että pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Pitää mennä kaduille ja marketeille, orpokoteihin ja naisjärjestöihin, antaa aika, pää ja kädet ja kysyä miten voin auttaa, miten voin osallistua liikkeeseen joka kohisee täällä auringon noususta auringon laskuun, joka yrittää pitää sairauksien, köyhyyden ja työikäisten ihmisten massakuolemien kanssa repeilevää maata kasassa ja vielä, tehdä siitä vähitellen paremman paikan elää.
Ja samalla, itsekkäistä syistä, jotta löytäisi tarinat, joita ei koskaan osaisi keksiä. Pitää tutustua viemäreissä kasvaneisiin poikiin ja ylväinä käveleviin tyttöihin, jotka osaavat metsästää päivälliseksi rottia ja paistaa toukista rapeita naksuja. Pitää keskustella maan tulevaisuudesta ihmisten kanssa, joiden äly ja viisaus itkettää, ja kuulla tarinoita noidista, jotka luutakolareiden seurauksina putoilevat alasti kaduille. Ja pitää juoda paikallista olutta ja syödä maissipuuroa sormin, katsoa auringonlaskua joella ja nähdä veden alle sukeltavan virtahevon pää.
Viikon jälkeen luovuin suunnitelmasta. Suljin tietokoneen ja avasin oven. Annoin itselleni luvan käyttää kaiken ajan vain tutustumiseen ja tutkimiseen, tarinoiden keräämiseen ja kysymykseen miten voin auttaa. Päädyin kirjoittamaan lehtijuttuja, perustamaan elokuvakoulua ja keräämään rahaa katulasten kotiin.
Ja samalla, pitkien päivien ja kiireisten viikkojen jälkeen tuli iltoja, joiden aikana sulki oven, avasi tietokoneen ja tunsi, kuinka kirjan maailma alkoi haparoiden herätä eloon.
KUUKAUDEN JUTTU -arkisto: