JOULUKUU 2008
PAAVO HAAVIKON MUISTOLLE
Anna-Riikan alkusanat
Tapasin Paavo ja Heikki Haavikon ensimmäisen kerran tammikuussa 2003 ja Hannu Tarmion saman vuoden toukokuussa. Oikeastaan Hannun kautta opin tuntemaan Paavonkin, sillä nämä kustantajaveljet tunsivat toisensa yli 40 vuoden ajan, ja kohdatessamme 2003 Paavo ei ollut enää niin paljon mukana kustantamon päivittäisessä työssä ja Hannun kanssa ehdimme puhua enemmän. Toimitin hänen ihastuttavaa Pariisi kutsuu -kirjaansa, jonka käsikirjoitusta Paavo itse jaksoi lukea ja kommentoida Hannulle useaan otteeseen. Hän soitteli Hannulle ja ihmetteli teoksen tietomäärää, piti sen tyylistä.
Minä olin heti kirjan toimitustyön loputtua lähdössä neljäksi viikoksi kiertämään Eurooppaa. Sain Hannulta lainaksi hänen ja Janne Tarmion toimittaman Eurooppa elää -kirjasarjan. Istuin Bulevardin kotoisessa kaaoksessa, unohdin että olen töissä, niin vähän tekemistä Hannun Pariisi-tekstissä oli, niin valmis se oli, anfangeja myöten ajateltu. Jatkoin töiden jälkeen Ekbergille, luin Eurooppa-kirjoja ja mietin, mitä kaikkea on edessä ja miten paljon ja mitä kaikkea Hannulla ja Paavolla oli takana.
Tunsin itseni etuoikeutetuksi kaikkien muistojen keskellä, itse vasta monella tapaa ihan alussa kaiken kanssa. Samaa kiitollisuutta tunsin, kun sain lukea sanat, joilla Hannu hyvästeli Paavon. Nämä syntyivät, kun Paavon lähimmät omaiset toivoivat, että Hannu puhuisi Paavon muistotilaisuudessa hautajaispäivän iltana 15.10.2008.
Kiitos Paavolle kaikista lauseista, jotka eivät unohdu. Kiitos Heikille ajasta Bulevardilla. Kiitos Hannulle luottamuksesta. Kiitos, että saan julkaista sanat, jotka koskettavat.
Hannu Tarmion puhe Paavo Haavikon muistotilaisuudessa
Ystävät, sallitteko kymmenen minuuttia aiheelle, joka kiinnosti Paavo Haavikkoa lähes puoli vuosisataa. Kustantamiselle.
Ei ole pelkkää narsismia, että teen sen omien muistojeni kautta. Muistoja WSOY:n ja Otavan yhteisesti käymistä taisteluista, saavutetuista voitoista, häviöistäkin. Muistoja Art House -vaiheesta ja yhteisen ikääntymisemme jaosta.
Istuimme yhdessä ainakin viiden erilaisen yhtiön hallituksissa. Paavo otti jo tuolloin, 1960-luvun lopulla, kesken kokousta, verenpainetabletin silloin tällöin. Oli kanssapäättäjien käsityskyky niin rasittavan hidas.
Paavon taustahan oli pitkälti ja syvälti kirjallinen, mutta samalla terävästi taloustietoinen. Näinä nykyisen pörssikatastrofin viikkoina selailin Paavon WSOY:lle Ihmisen ääni-sarjaan, tekemää kirjaa. Kirja on vuodelta 1977, mutta mietteet täysin tätä päivää. Näin 46-vuotias Paavo:
”Me olemme joka tapauksesa tuhonneet maailman, hyvin lyhyessä ajassa. Siksi on syytä olla aivan täysin rauhallinen, katsella hiukan ympärille. Ei se tähän lopu. Katso, yhtä vähän kuin on synnitöntä sikiämistä, yhtä vähän on riistotonta taloutta... Kaikki minkä näet on rosvousta. Tämä on mieletöntä. Älä sano niin. Nauti siitä."
Paavo antoi kirjojaan. Kun akateeminen taustani oli maantieteilijän ja biologin, en aina ymmärtänyt Paavon sanomaa. ”Et sinä mikään runoilija ole”, minä marisin, ”sinä olet mutantti, muuttuma. Ihmiset vain käsittävät sinun normaalipuheesi runoudeksi”. Paavo ei värähtänytkään. Olimme oppineet nauramaan yhdessä. Hetken päästä hän todisti vakuuttavasti, että minä se mutantti olen, kun en selkokieltä ymmärrä.
Yhtyneet Kuvalehdet oli vaikein tapaus. Yhtiön tila 1970-luvun alussa oli kriittinen ja päätöksenteko hankala: Otava 50%, WSOY 50%.
Otava antoi Haavikolle vapaat kädet paneutua lehtiyhtiön ongelmiin lähes täysipäiväisesti. Se oli haaste Paavolle, joka oli sanonut Otavan omistajille vakavat sanat: ”Tehkää mitä teette, mutta oppikirjaosastoa ja Yhtyneitä Kuvalehtiä Otavalla ei ole varaa menettää.”
Usein ennen Yhtyneiden hallituksen kokousta Paavo ilmestyi nurkan taakse WSOY:hyn ideoineen, joihin oli helppo yhtyä. ”Esitä sinä nämä jutut hallitukselle”, hän saattoi sanoa, ”osaat paremmin heidän kieltään”.
Ihmistuntemuksesta hän joskus antoi minulle pisteitä. ”Minähän en tunne ketään”, Paavo usein väitti. Sain etsiä ehdolle uusia johtajia ja päätoimittajia ja ehdottaa pehmeitä potkuja loppuunpalaneille.
Roolijakomme alkoi tuottaa tuloksia. Kuvalehtitalossa kerrottiin minun kävelleen ensivisiitilläni kriisitautisen yhtiön käytävillä ja todenneen pelottavaksi lopuksi: ”Tästähän saisi mainion opiskelija-asuntolan”.
Paavosta sen sijaan tuli yhtiön ihmisten kaivattu kuuntelija, ymmärtäjä, innostaja.
Ja kaikki kaunis oli vielä sortua, kun Yhtyneet yritti kustantaa uuden iltapäivälehden. Jouduimme lopulta Paavon kanssa lentämään Tukholmaan ja anomaan Bonnieria mukaan osakkaaksi ja rahoittajaksi. Saimme nöyryyttävät rukkaset. Iltaset tapettiin. Moneen vuoteen en lukenut ainuttakaan iltapäivälehteä.
Viimeisenä työpäivänäni WSOY:ssä, syksyllä 1987, pyysin Paavon jäähyväislounaalle. Hän oli jättänyt Otavan jo neljä vuotta aiemmin ja siirtynyt Art House -kustantamoonsa. Istuimme kahden WSOY:n suuressa neuvotteluhuoneessa, söimme, joimme valkoviiniä ja muistelimme. Mitä muistelimme? Esimerkiksi sitä, minä vuonna lehtien levikkikilpailu, sisältöjen keventäminen ja toimittajien narsismi olivat ohittaneet meidän kustantajien ahneuden.
Tapailimme sen jälkeen silloin tällöin Art Housen tiloissa. Haavikkojen yhtiö kustansi pari kirjaani, ja Paavo kaipasi juttuseuraa. Todella. Jälleen tuo: ”Minähän en tunne ketään”. Soittelimme.
Tänä vuonna kesän alkupäivinä tapasin Ritva Haavikon, joka kertoi Paavon näön heikentyneen niin, ettei hän näe kunnolla kirjoittaa. Olin viemässä vaimoani silmälääkäriin seuraavalla viikolla. ”Vien Paavon samalla vaivalla”, sanoin. Niin myös tapahtui.
Istuimme lääkärin odotushuoneessa. Kyselin Paavon suunnitelmista. Olin vähitellen oppinut ymmärtämään hänen ilmaisuaan, jopa runouttaan, ainakin entistä paremmin. Äkkiä hän sanoo jotakin, mikä säväyttää. Paavo alkoi puhua aiheesta ”minun autismini”. Olin kerran laskenut leikkiä mutaatiosta ja nyt hän tarjoaa autismia. Biologina olin ollut joskus kiinnostunut siitä erityisestä neroudesta, jota positiivinen autismi on tuonut kulttuurihistoriaan: Isaac Newton, Michelangelo, Mozart, Albert Einstein, Ludwig Wittgenstein... Hengen ja aineen välinen sovittamaton ristiriita...
Lähdemme. Diakonissalaitoksen sisäpihalla, auringossa, on silmätipoilla käsitellyn potilaan mahdoton nähdä mitään. Otan Paavon käsikoukkuun ja horjumme kohti autoani. Meitä naurattaa. ”Olet ensimmäinen saattohoitajani”, Paavo määrittelee.
Vien Paavon ja vaimoni Bulevardille italialaiseen ravintolaan. Kun me kaksi lähdemme, Paavo tilaa lisää viiniä ja jää istumaan...
Kun kuolinviesti saapui, olin monta tuntia vailla yhteyttä ajankuluun, arkeen. Kun kello läheni keskiyötä, kaikki oudosti valkeni ja keveni. Minä, ateisti, biologi, palasin pikkupojaksi: ”Paavo on jo siellä, minne tässä ollaan menossa”.
Kukkapukettiani sitoessaan naapuritalon kauppias, ”kukkamuori”, kuten vaimoni sanoo, kysyy kenelle kukkani tällä kertaa tulevat. Kun sanon, että Haavikolle, muori pysäyttää käärimisen... Siteeraa Paavoa: ”Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen.”
– Ystävät, Paavo Haavikko elää.
KUUKAUDEN JUTTU -arkisto: